Viikon viinalager: Founders DKML

Yksi amerikkalaisen craft beer -buumin rakastetuimmista nimistä, Founders Michiganin Grand Rapidsistä, on muistanut ystäviään 14 % vahvuisella vahvalla lagerilla. Alko päätti taannoin ottaa tämän erikoisuuden syksyiseen uutuusvalikoimaansa. Tavallaan hyvä, vahvoja lagereita ei kai ole koskaan liikaa. Vähän pahaenteiseltä tämä silti vaikuttaa, iskulauseena kicks you where you most expect it… Ja selityksenä nimen kirjainlyhenteelle tämä

Malt liquor eli suoraan suomennettuna mallasviina on yleensä kauniimpi nimi erityisesti ammattilaiskäyttöön suunnitelluille halvoille, vahvoille bulkkioluille. Ilmeisesti Amerikassa näillä tuotteilla on jonkinlaista perinnettä, mutta Euroopastakin löytyy kyllä huokeita kioskioluita, joilla kiihtyy nopeasti nollasta sataan. Ruskeasta paperipussista vitsaillaan Ratebeerin oluttyylikuvauksessa.

Brittiläislähtöisestä ohraviinistä (barley wine) mallasviina eroaa ehkä erityisesti panimon tarkoitusperien suhteen; ohraviiniinhän liitetään pikemminkin laatuoluen leima. Alkoholiprosenteiltaan nämä kaksi tyyliä pitkälti vastaavat toisiaan, kymmenen kieppeillä usein liikutaan. Mitään varsinaista viinaa tai viiniä kumpikaan ei tietenkään ole, vaan kyse on käymisteitse valmistetuista oluista. Malt liquor tuntuu olevan usein pohjahiivalla pantua.

Koska Founders DKML maksaa Alkossa 9,73 € (0,355 l), tällä oluella ei taida olla monopolin näkökulmasta paljoakaan tekemistä sen markkinan kanssa, joita meillä ovat perinteisesti hallinneet Sorbukset ja Jormat. Tätä tulevat luultavasti ostamaan pikemminkin käsityöoluthipsterit. Nettiarviot ovat olleet melko positiivisia, ja outoahan se olisi ollutkin, jos laatuoluista tunnettu Founders olisi tällä viinalagerillaan lähtenyt ihan härskisti rimaa tiputtelemaan.cof

No uskaltauduin minäkin ottamaan muutaman kulauksen potenttia juomaa. Maut ovat tietenkin toista kuin useimmissa amerikkalaisissa pienpanimo-oluissa. Viskiä, vaniljaa, alfa-pineeniä, delta-kareenia, pihkaa, kaljaa, tupakkaa, viinaa. Jotenkin kaikessa vaanii taustalla vähän uhkaava loppuillan maku: silloin kun miedot alkavat nyppiä, jokin tällainen täräys voi laukaista baari-illan uusille kiertoradoille, mutta onko se sitten hyvä asia.

Toisin kuin joskus, viskitynnyreissä kypsytys ei tuo tähän olueen pelkästään takkahuoneen tai Skotlannin Ylämaan laadukkaita sivumakuja. Pikemminkin bourbonin aromi muistuttaa siitä, että huonon lagerin huonouden voi hukuttaa esimerkiksi ottamalla sen kylkiäiseksi tuplaviskin. Mutta ei tämä kuitenkaan ole huono lager. Alas menee, ainakin pieninä annoksina. Ja vaikka 14 % on oluen vahvuusprosentiksi järkyttävän korkea, ei se viinissä mikään mahdoton olisi.

Maltaisuus on vähän raakaa, viinakaappimaista, mutta toisaalta ihan elegantti vahvan ”Quintupel-Bockin” ajatus leijailee vanavedessä. Tosiaan bockien sukuun eli lager-kuntaan tämä vahva yksilö minun käsittääkseni kuuluu, vaikka Alkon nettisivut antavatkin oluttyyliksi ”ale (ale)”. Olut on tehty espanjalaisen Mahou-lagerin hiivalla.

Mainokset

Stone Old Guardian Barley Wine 2011 Vintage Aged in Temecula Red Wine Barrels

Stone Brewing oli yksi craft beerin toisen aallon ”pahoista pojista”, jonka rääväsuinen markkinointityyli auttoi tyrkkimään nuorten tulokkaiden pieniä panimoita 1990-luvun lopulla olutmaailman valokeilaan. Nokkamies Greg Kochilla on hieman BrewDogin ukkojen tyyppinen maine särmikkäiden ulostulojen harrastajana. Nykyään Stone on eteläisen Kalifornian suurin panimo ja yksi koko Yhdysvaltain suurimmista. Sillä on haarakonttori myös Saksassa, ja erilaisia oluita on panimon katalogiin kertynyt jo useampia satoja.

Tällä kertaa pöytääni on päätynyt Old Guardian -ohraviinin punaviinitynnyreissä kypsytetty versio. Old Guardian on kuulunut tuotteena panimon vakiovalikoimaan jo vuosituhannen vaihteesta asti, ja sen eri vuosikertoja on sitten ajan mittaan tarjottu kuluttajille myös erilaisissa tynnyreissä ikäännytettyinä versioina. Perus-Old Guardiania en ole juonut, joten tässä ei ole nyt tulossa erikoistynnyriversion vertailua alkuperäiseen. Kyse on vuoden 2011 vuosikerrasta, joka on pullotettu kaksi vuotta myöhemmin.

cofOlut on saanut kypsyä Temeculan viinialueen punaviinitynnyreissä. Temecula on pari-kolmekymmentä kilometriä Stonen nykyisestä kotikaupungista Escondidosta pohjoiseen, Los Angelesin suuntaan. Siellä muuten paikallisen viinintuotannon uudelleen käynnistämisestä 1960-luvulla vastasi eräs Cilurzon perhe, jonka pojista yksi, Vinnie, kiinnostui myöhemmin oluen panemisesta. Hänen nimensä yhdistyy Russian River -panimoon ja häntä on pidetty double IPA -oluttyylin luojana. Mutta se on toinen tarina.

Tai no, ehkä ei aivan. Amerikkalaisesta barley winestä on sanottu, että se on sekoitus englantilaista barley winea ja amerikkalaista tupla-IPAa. Patrick Dawson kirjoittaa mainiossa Vintage beer -kirjassaan, että monien mielestä amerikkalaisten barleywinejen kellarointi on ajanhukkaa. Dawson itse ei ole aivan tätä mieltä, vaan toteaa, että riittävän maltainen barleywine, jossa on oikeantyyppiset humalat, ikääntyy ihan mukavasti keskimäärin pari–kolme vuotta, jotkut pitempäänkin.

Mutta kuten sanottu, olettaisin viinitynnyreiden tehneen tepposensa nyt lasissa olevalle oluelle, eli en lähde arvailemaan, miten tässä nyt ohraviinin kypsytys on sinänsä onnistunut. Tuoksu on kahvinen, brandymäinen, suutuntuma öljyinen, hiilihappoakin on jäljellä vaikka olut on jo reilut kuusi vuotta vanhaa. Maistaessa tulee vastaan pientä kirpeän lämmintä makua kuin kuumien maiden punaviineissä konsanaan. Värikin on tumma, kuin viinin värjäämä, vaikka alkuperäisen oluen väriä en tiedä. Maussa sitten myös kuivattua luumua, havunoksia, vaniljaa, pähkinää, tummaa hunajaa, worcestershire-kastiketta, suolaa, soijaa, sekä katkeruutta kitalaen takaosassa, joka tuo mieleen punaviinin tanniinit mutta voi ehkä olla humalastakin. Pohjalla on mustaa höytyvää viiden vuoden kellarisäilytyksen jäljiltä.

Amerikkalainen barley wine tässä jotenkin selvästi on taustalla, ja kohtuullisen särmikäs tapaus on kyseessä vielä pitkien kypsyttelyjenkin jälkeen. Miellyttävää juotavaa kyllä, mutta niinpä nämä tynnyröidyt vahvat oluet melkein aina ovat muutenkin. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata tätä vuoden 2011 Old Guardianiin ilman mitään tynnyrivaiheita, mutta sitä mahdollisuutta ei tällä kertaa tarjoutunut. Viinien ja varsinkin väkevämpien alkoholijuomien tynnyrit jättävät aina oluihin aika paksun sormenjälkensä, ja sitä jää sitten arvailemaan, mikä lopputuloksessa on alkuperäisen oluen ikääntymistä ja mikä muita tynnyriin tarttuneita makuja. Mielenkiintoisia mutta omalla tavallaan sekaviakin tapauksia nämä tynnyrien tuliaiset.

Baladin Terre Riserva Teo Musso 2012 – ”una birra importante”

Muutaman vuoden kellarissa muhineita oluita on aina mukava maistella, mutta aikaisemmin ei ole tainnut tulla vastaan täysin hiilihapotonta yksilöä. Miten tätä viiden vuoden ikäistä italialaista ”jalo-olutta” pitäisi tulkita?

Le Baladin on monille tuttu Italian pienpanimoaallon uranuurtaja. Panimomestari Teo Musso avasi synnyinseuduilleen Piemonteen ensin vuonna 1986 baarin, jossa oli tarjolla kahtasataa olutta. Kymmenen vuotta myöhemmin hän sitten käynnisti oman panimonsa samoissa tiloissa. Musson tärkeimmät vaikutteet tulivat tuolloin Belgiasta, ja Brasserie à Vapeurin perustaja Jean-Louis Dits autteli häntä toiminnan aloittamisessa ja laitteiston rakentamisessa.

Musson lähestymistapa olueen saattaa vaikuttaa ulkoisesti boheemin new age -henkiseltä, mutta ainakin verkkosivujensa perusteella hän tuntuu suhtautuvan oluenvalmistuksen finesseihin varsin vakavalla ja huipputarkalla asenteella. Tähän liittyy käymisprosessin valvonta Cantina Baladin -kellarissa sekä mikrobiologinen analyysi panimon pikku laboratoriossa.

En ole Baladinin tuotteita ihmeemmin maistellut; Roomassa keväällä kylläkin kokeilin Super-nimistä vahvaa olutta, josta jäi positiivinen vaikutelma. Jos panimon verkkosivuihin on siis uskominen, Musson mitkään tekemiset eivät tapahdu sattumalta tai vailla huolellista harkintaa.

cofNyt siis toinen eteeni tullut Baladin-tuote on viisi vuotta punaviinitynnyreissä kypsynyt Terre (11 %), jonka Teo Musso on pakkauksen tekstien mukaan omistanut Italian suurille viinintuottajille. Tynnyrit ovat ilmeisesti useammalta eri viinitilalta peräisin. Olut on jonkinlainen barley wine, vaikkei näin pullossa luekaan. Ohra on paikallista, panimon kotikunta Piozzo tunnetaan kurpitsan ja muiden viljelykasvien ohella isoista ohrapelloistaan. Lisäksi mukana on italialaista mustaa riisiä.

Tuoksu on aika normaalin barley wine-mainen, makean maltainen, ja väri mahonginruskea. Suussa ensivaikutelma yllättää tosiaan täydellä flättiydellään, hiilihappo puuttuu käytännössä kokonaan. Suomalaiselle sahtiin tottuneelle tässä ei ole mitään erityisen dramaattista. Ratebeerin arvioiden (kokonaispisteet 99/100) perusteella joissakin pulloissa on ollut pientä karbonaatiota, toisissa ei, ja molemmille on annettu korkeita pisteitä. Tavallaan ymmärtäisi, jos panimomestarin tribuuttiin suurille punaviineille sisältyisikin viinimäinen matalahappoisuus, mutta vaikea nyt sitten sanoa kumpi oli ollut tarkoituksena. Omaan suuhuni vähän hapokkaammat vanhat oluet sopivat paremmin.

Terren maussa tuntuu suklaata, kuumien maiden viinien rusinamaista hapokkuutta, ehkä tynnyripuuhun liittyvää vaniljaa, ja intensiivisen makeaa hedelmäsokeria. Tämä on jälkiruokaolutta ja viisainta ottaa silloinkin varsin pieninä ryyppyinä. Makeus hyökkää muuten silmille; toisaalta korkea alkoholiprosentti ei ikääntyneen ohraviinin vahvojen makujen alta juuri lainkaan erotu.

Le Baladinin voima liittyy paikallisen maaseututuotannon ja sen raaka-aineiden ymmärtämiseen, onhan Musso itsekin maatalon poika. Lisäksi varhainen belgialaisten pintahiivatekniikoiden omaksuminen lienee auttanut häntä luomaan suhteellisen omintakeisen tyylinsä. Vaikka Musson voi tynnyrikypsytysten ja muiden kikkojen ansiosta lukea kiistattoman moderniksi panimomestariksi, hänellä on kuitenkin toinen jalka 1990-luvulla. Silloisessa ajattelussa ei ollut aina niin nuukaa, mihin lokeroon mikäkin olut sopi (barley wine, tripel, saison vai weizenbock?), kunhan siitä tuli hyvää.

Musson oman määritelmän mukaan Terre on birra importante, englanniksi noble ale. Varsinkin tämän viinistä inspiroituneen tapauksen voi toki huoletta kääntää barley wineksi, jotta muutkin ymmärtävät.

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.