Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Mainokset

Aying syyskuisena sunnuntaina

Olimme sattuneesta syystä Münchenin lähistöllä sunnuntaiaamupäivänä ja tarvitsimme ohjelmaa pariksi tunniksi, ennen kuin pääsisimme sisään metropolialueen etelälaidalla sijaitsevaan majapaikkaamme. Autolla emme halunneet uskaltautua kaupungin keskustaan.

Jos maailman kaupunkialueet laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka monta ulkomailla laajasti tunnettua panimoa kullakin sijaitsee, München olisi todennäköisesti ykkönen. Ensinnäkin itse kaupungin alueella on kuusi perinteikästä panimoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä Oktoberfest- ja muiden yhteyksiensä kautta. Sen lisäksi seudun laitamilla sijaitsevat 140 vuotta tänä vuonna täyttävä Brauerei Aying ja kymmenisen vuotta nuorempi Erdingin vehnäolutpanimo. Nämä nyt ainakin.

Aying valikoitui nyt tällä kertaa lounaspaikaksi. Tuntui, että se oli eniten reitillä, vaikka lentokentältä lähtiessä Airbnb-asunnollemme olisi periaatteessa voinut ajaa myös Erdingin kautta. Varmaan aikaa olisi ollut vaikka Hallertaun humalanviljelyalueella vierailuunkin. Aika isohan Münchenin urbaani alue on, mutta tiestö on saksalaiseen tapaan hyvin organisoitu.

Olen kyllä aina luottanut myös jotenkin Ayingeriin panimona. Siitä on melko helppo muodostaa mielipiteensä jopa koti-Suomessa, kun panimon tuottamista oluista suunnilleen joka kolmas kuuluu tällä hetkellä Alkon valikoimiin.

Aying on pieni kunta, jonka maalaismaisuus antaa sympaattisen leiman sinänsä hyvin ammattimaiselle ja osittain kansainvälisestikin suuntauneelle Ayingerin panimolle.

cof
Kylän ytimessä ovat pienen aukion laidoilla Brauereigasthof Hotel Aying, Ayinger Bräustüberl ja vanha panimorakennus torneineen. Hotelli-ravintola ja oluttupa ovat mitä suurimmassa määrin päivittäisessä käytössä, mutta varsinainen panimotoiminta taitaa nykyään tapahtua pääosin Münchner Straßella pari korttelia lähempänä rautatieasemaa.

Bräustüberl oli saapuessamme täynnä, ja saimme odotella pöydän vapautumista muutaman minuutin eteiskäytävällä, jossa oli käymälöiden ohella muun muassa kanta-asiakkaiden omien tuoppien teline. Jokainen juoma-astia oli paikalliseen tapaan telineessä kiinni omalla pikku munalukollaan, ja numerot ykkönen ja kakkonen kuuluivat näköjään panimon omistajasuvun Inselkammerien johtohahmoille.

Lounasasiakkaille oli tarjolla eteläsaksalaisia erikoisuuksia sekä pysyvällä että vaihtuvalla listalla. Oma Zwiebelrostbratenini oli luotettavaa paikallista laatua, samoin kuulemma muun seurueen Münchner Schnitzelit ja Schweinsbratenit. Kausiolut Kirta-Bier on ilmeisesti päätynyt joskus pulloihin myös nimellä Ayinger Oktober-Fest-Märzen, ja tämän punaruskean, kaneliomenalta ja muskotilta vivahtavan mausteisen lagerin (5,8 %) voi kuvitella edustavan Oktoberfest-oluiden vanhempaa tyylilajia – sellaisia kuin ne olivat reilu sata vuotta sitten.

Harmi, että Suomesta on niin vaikeaa löytää tällaista paikkaa, jossa pääsisi nauttimaan samaan aikaan loistavasta oluesta, ruoasta ja maalaismaisesta tunnelmasta lähellä isoa kaupunkia. Uudenmaan vanhoilla ruukeilla on potentiaalia, mutta ne ovat historiallisista syistä hieman syrjässä kasvukeskuksista. Sekä panimo- että ruokaosaamista meiltä kyllä löytyisi, kunhan pari tällaista osaajaa lyöttäytyisi yhteen ja perustaisi majatalon jonnekin metsänreunaan. Tai niin, jos tällaisia paikkoja jo on mutta minä vain en niistä tiedä, saa kyllä vinkata.

Baijerissa on tietysti paljon idyllisiä olutkyliä, ja varsinkin pohjoisempana Frankenissa hyvin pienimuotoisten perhepanimoiden tuotteet ovat usein lähempänä sitä, mikä joskus sata vuotta sitten oli tyypillistä olutta. Tällainen syysjuhlan aika Ayingissa on kuitenkin äärimmäisen aitoa Baijeria sekin, ja tunnelmaltaan kaukana Oktoberfestin kansainvälisemmästä jytkeestä vaikka sijaitsee Münchenin S-junaverkostonkin piirissä. Vahva suositus.

cof

mde

cof

cof

Aying-kirta.jpg

Aikamatka aikaan ennen kuin IPAsta tuli IPA

Ratebeer vuonna nolla. Olutkoira matkusti Wayback Machinella vuoteen 2000, jolloin maailma näytti erilaiselta.

Delorean_Mooshuu_Flickr_CC BY SA 2-0 attMyöhemmin maailman suosituimmaksi oluenarviointipalveluksi noussut Ratebeer oli juuri perustettu. Lokakuuhun mennessä sivuston eniten reitattua olutta, Budweiseria, oli arvioitu 37 kertaa. Aktiivisin reittaaja oli ehtinyt tehdä jo kokonaiset 476 olutarviota, ja sivustolla oli erillinen kunniagalleria yli 100 arviota tehneille käyttäjille.

Kaivauksia internetin arkeologisiin kerrostumiin

Tämmöinen keski-ikäinen gubbe kuvittelee helposti, että kaikki 2000-luvulla tapahtunut on suurin piirtein eilispäivää.

Ratebeer_oct2000Muinaisten internet-sivujen selailu on yksi tapa muistuttaa itseään konkreettisesti, että vuosituhannen alusta on oikeasti todella pitkä aika. Monet asiat ovat siitä kehittyneet, muukin kuin nettisivujen ulkoasu. (Wayback Machine on siis internet-sivujen arkisto, johon on tallentunut erilaisten sivustojen aikaisempia versioita nyt jo parin vuosikymmenen ajalta.)

Kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut 15 vuodessa, edes oluiden maailmassa. Esimerkiksi saksalainen Ayinger Celebrator oli saanut vuonna 2000 Ratebeerissä arvioitujen oluiden joukosta parhaat pisteet, ja se on nykyäänkin sivuston parhaiten menestyneitä oluita täysillä 100 pisteellä.

Sitten on toisia olutilmiöitä, jotka ovat lähteneet tosissaan lentoon vasta myöhemmin tällä vuosituhannella. Viime vuosien maailmanlaajuinen ykkössuosikki India pale ale oli vuonna 2000 Ratebeer-sivustolla määritelty näin:

India Pale Ale gets its name and unique style from British brewers who were making beer for export to India. This style has an intense hop flavor which was used to preserve the beer for the long voyage. India Pale Ale has a golden to copper color with a medium maltiness and body. The aroma is moderate to very strong.

Määritelmä pyrki yhä kuvaamaan vanhaa englantilaista oluttyyliä, tai ainakin sitä miten brittiperinne Atlantin takana ymmärrettiin. Sen sijaan nyt, vuonna 2016, Ratebeerin tyylikuvauksessa todetaan jo aivan selkein sanoin, että amerikkalaiset panimot ovat vieneet tätä oluttyyliä viidessätoista vuodessa kauas siitä, millaiseksi IPA oli Britanniassa ehtinyt kehittyä:

India Pale Ale, the modern version of which has largely been formed in the US, has an intense hop flavor, a golden to copper color, and a medium malty body. The aroma is moderate to very strong… In England, IPA is often just another name for bitter although some micros are doing their own versions of an American IPA as well.

Vuonna 2000 Ratebeerin tyyliopas antoi seitsemän esimerkkiä hyvistä IPA-tyylisistä oluista: Harpoons IPA, Ridleys IPA, Fullers IPA, Saranac IPA, King and Barnes IPA, Redhook IPA ja Sweetwater IPA. Kolme seitsemästä oli näin ollen englantilaisia, loput amerikkalaisia.

Katsoin Ratebeerin parhaiten pisteytetyt IPAt nyt huhtikuussa 2016, eikä top 30:ssa ollut enää ainuttakaan brittiläistä. Tämä ei yllätä. Top 50:een oli päässyt kolme britti-IPAa, kaikki jenkkilajikkeilla humaloituja, samalta vuonna 2009 perustetulta The Kernel -panimolta. Siis nykymääritelmän mukaan amerikkalaisia ipoja nekin, vaikka lontoolaisen panimon tekemiä.

Mitä mieltä reittaajat tänä päivänä ovat Ratebeerin vuonna 2000 suosittelemasta seitsemästä IPA-esimerkistä? Itse asiassa näyttää, ettei osaa niistä enää edes valmisteta. Muutkaan eivät yhtä lukuun ottamatta lukeudu enää lähellekään tämän päivän arvostetuimpien IPA-oluiden kärkijoukkoa, sadan pisteen oluita.

Silloiset paraatiesimerkki-IPA:t ovat niin kaukana tyylin nykyisestä valtavirrasta, että ne on jo ehditty osittain viskoa muihin kategorioihin:

Taulukko_ipat

IPAt puuttuivat myös Jacksonin matkaoppaasta

Harpoon IPA oli ainakin tämän artikkelin mukaan Yhdysvaltain itärannikon ensimmäinen IPA, kun se lanseerattiin vuonna 1993. Lännessä kourallinen panimoita oli valmistanut ipoja jo tätä ennen. Esimerkiksi Rubicon-panimoravintola Sacramentossa on tehnyt sellaista 1980-luvun lopusta lähtien.

Joku on kenties tilastoinut tarkastikin Yhdysvalloissa IPAn suosion kasvua, joka alkoi kiihtyä vähitellen 1990-luvun kuluessa. Yllä siteeratussa artikkelissa todetaan vain, että vuonna 2001 IPA oli kaikkein suosituin tyyli Great American Beer Festivaliin tuomaroitaviksi tuoduissa oluissa.

Huomasin konkreettisesti ipojen puutteen, kun selailin hyllyssäni olevaa Michael Jacksonin Matkailijan olutopasta (Michael Jackson’s Pocket Beer Book) vuodelta 1991. Jackson on tehnyt kirjan taustatyön luultavasti 1980-luvun puolenvälin ja vuosikymmenen vaihteen välillä. Kirjan tarkoituksena on esitellä hänen olutlöytöjään kaikilta mantereilta.

Jackson esittelee 600 amerikkalaista olutta, joista vain mitättömät 8 on tyyliltään India pale aleja. Tätä kirjaa lukiessaan ei uskoisi, että kymmenen vuotta myöhemmin IPA olisi koko Amerikan kotiolutväen eniten panema oluttyyli. Toki Jacksonin olutesittelyt ovat nimenomaan valintoja, mutta hänen voi olettaa kyenneen löytämään edustavan otoksen.

Vertailun vuoksi kuudensadan esitellyn oluen joukosta noin kaksisataa on muita vaaleita tai punertavia aleja, reilusti saman verran erilaisia lagereita sekä noin 80 stoutia tai portteria. Viimeksi mainituista vain yksi luokitellaan imperial stoutiksi.

Amerikan ensimmäinen pienpanimosukupolvi oli vielä reilusti lager-vetoinen, tai seisoi ainakin kahdella yhtä vahvalla jalalla, joista toinen koostui erilaisista pale ale-, amber ale– tai cream ale -viritelmistä.

2000-luvun sukupolvi (jossa on tietysti mukana myös ensimmäisen polven veteraaneja) on ottanut puolestaan kaiken irti IPAsta. Tässä on vielä hyvä kirjoitus siitä, miten IPA on suosionsa kasvaessa samaan aikaan myös kehittynyt tyylinä. Hyökkäävästä katkeruudesta ja humalan aromista ollaan nyt siirtymässä kohti oluita, joissa korostuvat humalalajikkeiden maut.

*****

Ai niin, kannattaa vilkaista Ratebeerin tyyliopasta vuodelta 2000. Huomaatko ale– ja lager-tyylien jaottelussa mitään outoa?

Vanhat panimot ovat oluen peruskallio

Kotimainen Olutopas-sivusto julkisti vuodenvaihteessa käyttäjien kesken järjestetyn äänestyksen tulokset, joista selviävät muun muassa Vuoden olut ja Vuoden panimo 2015.

Olettaen, että internet-pohjaiset äänestykset ja reittaussivustot suosivat uusien panimoiden uusia oluita (näin ainakin näppituntumalta usein vaikuttaa), tänäkin vuonna tässä olutäänestyksessä pärjäsivät kohtalaisen hyvin myös vakiintuneet panimot ja niiden vakiintuneet oluet. Jos ne eivät nyt aivan mitali- tai pistesijoille päässeet, niitä oli kuitenkin kiitettävästi listoilla mukana.

Lasken tässä tapauksessa vanhoiksi panimoiksi käytännössä ennen nykyistä pienpanimo-oluen nousukautta perustetut pienet ja keskisuuret oluenvalmistajat. Oikeastaan ne sitten ovatkin peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta, koska 1950–1960-luvuilla uusia panimoita ei juurikaan perustettu.

Nämä vanhat panimot, jotka ovat onnistuneet säilyttämään suosionsa vaihtuvien oluenjuojapolvien keskuudessa, ovat miltei kaikkein kiinnostavimpia panimoita. Joillakin on kenties yksi tuote, joka säilyttää suosionsa sukupolvesta toiseen; toisilla taas on kyky haistaa myyvimmät trendit vaikeinakin aikoina, ja ne säilyttävät valikoimaansa uudistamalla kilpailukykynsä armottomilla markkinoilla.

Vuoden panimo 2015 -kategoriassa korkeimmalle sijoittunut vanha panimo on Bambergin mahtava savuolutverstas Heller-Trum, joka on tehnyt jotain oikein jo 1400-luvun alusta saakka. Se oli jaetulla 22. sijalla, heti perässään 1800-luvulla perustetut baijerilainen Aying ja englantilainen Fuller’s. Yli satavuotiaiden luokasta listalle mahtui myös ainakin belgialainen Cantillon.

Vuoden olut 2015 -sarjassa vanha panimo ylsi jopa sijalle 15, ja kyseessä oli tällä kertaa legendaarisen belgialaisen hapanoluen tekijän Rodenbachin Vintage-olut. Vuonna 1821 perustettu Rodenbach osoitti kyntensä Belgian olutmarkkinoilla noin sata vuotta sitten, jolloin se alkoi saada suosiota kotikaupunkinsa Roeselaren ulkopuolella. Se oli yksi niistä oluista, jotka alettiin lähikylissä tuntea paremman makuisina kuin lukuisten muiden kilpailijoiden tuotteet. Ainakin yksi alueen baareista myi vuosikaudet erästä vähemmän nimekästä olutta Rodenbachina; niin vahva oli sen brändi jo 1900-luvun alussa.

rodenbachvintage

Kuva: Palm Belgian Craft Brewers.

Palm-panimon nykyisin omistaman Rodenbachin toinen olut, Caractère Rouge, on äänestyksessä sijalla 21. Muita vanhoja belgialaisia on sijoilla 25 (Rochefort 10°), 31 (Bosteels Tripel Karmeliet) ja 43 (Het Anker Gouden Carolus Cuvée van de Keizer Blauw). Varsinkin viidenkymmenen parhaan oluen ulkopuolella listalta löytyy vielä useita pitkän linjan panimoiden tuotoksia eri maista.

Meillä on vielä keskuudessamme panimoita, joilla on takanaan aivan käsittämättömän mittava historia: pisimmillään lähes tuhat vuotta. Sata vuottakin on tässä yhteydessä pitkä aika. Harmi, ettemme ole itse näkemässä, mitkä nykyisen panimomestarisukupolven panemat oluet sijoittuvat tällaisissa listauksissa vielä vuonna 2116.