Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 8

Joulupöytään vuonna 1969 saattoi Sinebrychoffilta tilata Koff A:ta, “mukavien ihmisten olutta”, taikka “helmeilevän raikasta janojuomaa” Koff 3:a tai sitten erilaista, kevyttä, wieniläistyyppistä Wiener Olutta. Näiden lisäksi joulukuun alussa oli kuitenkin valmistunut myös uusi erä Juhlaolutta, joka oli alun perin tuotu markkinoille alkusyksystä panimon 150-vuotisjuhliin.

Juhlaolut oli joukosta selkeästi vahvin 16 % kantavierrevahvuudellaan ja enintään 6 painoprosentin alkoholipitoisuudellaan – eli se oli ehkä abv-mittarilla noin 7,5 % vahvuista. Samaa luokkaa oli mitä todennäköisimmin Porter eli silloinen Stout, jota joulumainoksissa ei kuitenkaan näkynyt.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 30.9.1969, että kyse on kokeilusta, jossa Alko oli antanut erikoisjuomalle rajoitetun myyntioikeuden. “Siitä saatavien kokemusten perusteella päätetään, saadaanko meillä jatkuvasti valmistaa tällaista IV B -luokan olutta, jonka alkoholipitoisuus pullollista kohden on hieman suurempi kuin tavallisen viskigrogin”, lehti kuvailee.

Juhlaoluen isä, ylipanimomestari Nils Sandman paljastaa, että panimolla alettiin kokeilla vahvan oluen valmistusta jo vuosia aiemmin, mutta alkoholilainsäädäntö ei sallinut sen laskemista markkinoille. Vuoden 1969 alusta voimaan tullut uusi alkoholilaki on tällaisen kokeilunkin ilmeisesti mahdollistanut, vaikka laki tietysti tunnetaan ennen kaikkea keskioluen myynnin vapauttamisesta.

Juhlaoluen myyntiaikaa oli neljä kuukautta, ja sitä valmistui ensimmäisen 600 000 litran erän jatkoksi siis vielä 250 000 litran joulukuinen lisäerä. Juhlaolutta sai myydä vain Helsingin myyntipiirin Alkoissa eli pääkaupungissa sekä Tapiolassa, Leppävaarassa, Kauniaisissa ja Tikkurilassa. Ravintola-anniskelua oli myös muualla Uudellamaalla.

Helmikuun 1970 alussa kokeilu päättyi. Ravintolat saivat myydä jäljellä olevat varastonsa loppuun. Panimo aikoi käyttää itselleen jääneen juhlaoluen omissa edustustilaisuuksissaan sekä markkinoida sitä laivamyyntiin. Alkon edustaja totesi Hesarissa 2.2.1970, ettei kokeilun tuloksista ollut vielä tietoa käytettävissä, eikä vahvan oluen jatkosta siis ollut päätöksiä. En tiedä, miten asiassa tarkalleen lopulta kävi, mutta 1970-luvun puolellahan alkoholipoliittinen ilmapiiri kiristyi jälleen. Kulutuksen kasvu oli se ongelma, johon tutkijat, poliitikot ja ehkä jo alkolaisetkin halusivat taas keskittyä – ei vahvan oluen valmistus- tai myyntimahdollisuuksien puute.

Advertisement

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 1919–1932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

Toivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Montako olutkauppaa esimerkiksi Helsinkiin mahtuisi?

Keskustelu suomalaisen alkoholilainsäädännön muuttamisesta on taas virinnyt viime päivinä. Paljon toistuu tuttu viinit maitokauppoihin -slogan, mutta mieluummin kai viinejä ostaisi viinikaupasta ja oluita olutkaupasta?

Ties vaikka jo lähitulevaisuudessa koittaisi se aamu, jona heräämme erilaiseen Suomeen. Mietoja viinejä ja vahvoja oluita saa muualtakin kuin valtion liikkeistä. Kansalaisten päiväunet, joissa kaikki ruokajuomat voi hankkia ruokien mukana Prismasta, Citymarketista tai Lidlistä, ovat käyneet toteen.

Mielenkiintoista olisi tietysti nähdä, millaiset viini- ja olutvalikoimat ruokakauppoihin kehittyvät, tai vaikka R-kioskeihin. Omat erityiset odotukseni kohdistuisivat kuitenkin siihen, että uusi tilanne avaisi mahdollisuudet myös elintarvikekaupan ketjuista riippumattomien olut- ja viinikauppojen perustamiseen.

Niin: tällaisina aikoina ei tunnu kaukaiselta sekään todellisuus, että Suomessa voisi elättää itsensä pitämällä pientä indie-olutkauppaa jossain kivijalassa. Ainakin isompien kaupunkien keskustoissa hyviin sellaisiin luulisi riittävän asiakkaita. Totta kai Suomeen mahtuu myös aika monta nevaa, kairaa ja lakeutta, jossa näin onnellisesti ei ole.

Bryssel, oluen ikuinen kaupunki

Minulla on aavistus – jota tosin en pysty todistamaan – että niin erikoisolutkauppa kuin erikoisolutbaarikin ovat Brysselistä lähteneitä ilmiöitä.

Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Bières Artisanales -kauppa (aka BeerMania) on ollut toiminnassa vuodesta 1983 asti.

Puotia pitää avulias Nasser Eftekhari, joka on luettava Belgian olutcomebackin uranuurtajien joukkoon. Hänen tarinansa iranilaisena olutintoilijana, joka lähti ajatollahien maasta tuskastuttuaan alkoholipitoisen oluen kieltoon, on varsin erikoinen jo itsessään. Eftekharin uskonto, zarathustralaisuus, ei nimittäin kiellä alkoholia, ja Belgiassa hän on päässyt toteuttamaan kutsumustaan.

Vaikea on kuitenkin kuvitella sitäkään, että kovin monessa muussa maassa olisi voitu tuota ennen toteuttaa vastaavalla konseptilla satojen olutmerkkien valikoimalla varustettua pullokauppaa. Ehkäpä Eftekharin kauppa onkin maailman ensimmäinen lajissaan. Jos samanlainen on jossain ollut aikaisemmin, olisi kiinnostavaa tietää!

Vanhaan kaartiin täytyy Brysselissä laskea myös ydinkeskustan suosittu De Bier Tempel, joka viettänee näihin aikoihin 20-vuotisjuhliaan. Uudempia tulokkaita ovat Beer Planet, jossa on myös laaja valikoima, sekä Délices & Caprices, joka puolestaan kilpailee maistelutarjonnallaan ja sympaattisella palvelulla. Kaikkein tuorein yrittäjä lienee Malting Pot, jonka olutlistasta puolet on ei-belgialaisia tuotteita! Myös ainakin Beer Planetilla on ulkomaista tarjontaa, joskin vähemmistössä.

Kun ottaa huomioon, että Bryssel on ollut jo vuosia yksi tunnetuimpia olutintoilijoiden matkakohteita, luulisi kaupungissa olevan paljon enemmänkin hienoja belgialaisoluisiin erikoistuneita kauppoja.

Karu todellisuus on kuitenkin toinen. Suurin osa ”olutturisteista” on ainakin toistaiseksi tyytynyt siihen, että monista keskustori Grand’Placen ympäristön turistikaupoista ja elintarvikekioskeista löytyy välttävä muutaman kymmenen yleisimmän belgialaisoluen valikoima. Esikaupungeissa on lisäksi isoja automarketteja, joissa on melko hyvät belgialaisten oluiden valikoimat. Niinpä varsinaisiin olutkauppoihin on oikeastaan asiaa vain niillä, jotka haluavat ehdottomasti harvinaisempaa.

Maailman oluet matkaan

Kun astuu sisään hyvään olutkauppaan missä tahansa maailmalla, tuntuu siltä kuin olisi tullut kotiin. Tiskin takana on asiantunteva ja ystävällinen myyjä, ja valikoimiin on onnistuttu poimimaan parhaat palat eri maiden kiinnostavimmilta pienpanimoilta, joukossa niin uusia kuin vakiintuneita. Hyllystä löytyy riittävän monia eri oluttyylejä, ja pullojen lisäksi tarjolla on ehkä olutkirjallisuuttakin sekä laseja ja muuta tarpeellista.

Eurooppalainen olutkauppa on tosiaan usein myös paikka, jossa voi tutustua muiden maiden parhaisiin oluihin. Esimerkiksi Amsterdamin mainio De Bierkoning (per. 1985) väittää tällä hetkellä myyvänsä yli 1 500 olutta eri maista, mikä tarkoittaa siis muualtakin kuin Hollannista ja Belgiasta. Muistelen ostaneeni De Bierkoningin tiskiltä aikoinaan mukaani De Molenin oluiden lisäksi Ron Pattinsonin Amsterdam Pub Guide -oppaan.

Pariisin matkalla muutama vuosi sitten tuli yllätyksenä, että kävelymatkan päässä hotellilta oli kaksikin olutpuotia. Pariisi on hurahtanut käsityöolueen, ja kaupungissa on itse asiassa nykyisin lukuisia kauppoja, joissa on laaja valikoima erimaalaisia oluita. Ensimmäisessä pariisilaisessa olutkaupassa, jossa itse kävin, myyjä tarjoutui laittamaan ostamani huoneenlämpöiset pullot pariksi minuutiksi jäähdyttimeen, jotta saan ne mukaani kylminä. Tätä en ollut ennen nähnyt. Totesin jälkikäteen netistä, että kaupalla oli kohtalaisen erikoinen nimikin, People Drug Store.

Etelänaapurissa Tallinnassa yksi olutshoppailijan kohde on ollut jo joidenkin vuosien ajan Drink Shop. Kalseasta nimestään huolimatta kaupassa on hyvän olutpuodin tunnelmaa, ja valikoimassa on muutakin kuin uusinta virolaista craft beeriä. Drink Shop voitti sydämeni takavuosina myymällä mahtavaa belgialaista Sint-Bernardus Abt 12° -luostariolutta. Vanhassakaupungissa myös Koht hoitaa tuplavirkaa baarina, jolla on laaja valikoima ulosmyyntioluita. Tallinnassa on tietysti kourallinen muitakin olutostospaikkoja.

Helsingin olutkaupat vuonna 20xx

Helsingissä on tällä hetkellä 35 kauppaa, joista saa ostaa yli 4,7 % vahvuisia oluita. Niistä noin 20 on kantakaupungissa.

Alle 4,7 % vahvuista olutta myy lisäksi neljä Prismaa, neljä Citymarketia, reilu 50 pienempää K-kauppaa, satakunta S-Marketia ja Alepaa sekä muutama Lidl, reilu 50 Siwaa tai Valintataloa, satakunta R-kioskia ja sekalainen joukko muita kioskeja ja edellä mainittuihin ketjuihin kuulumattomia kauppoja. Muutamissa isoimmissa marketeissa valikoima on todella laaja ja monipuolinen.

Jos totta puhutaan, omalla ymmärrykselläni on mahdotonta arvioida, miten tähän kuvioon istuisivat itsenäiset olutkaupat siinä tapauksessa, että Alkon monopoli joskus purkautuisi. Olisi hauska nähdä jonkun markkinatutkijan näkemys aiheesta. Kai jossain on tehty jopa kyselytutkimusta siitä, mistä ihmiset haluaisivat oluensa ostaa, jos ennen valtion viinakaupoissa myyty olut yhtäkkiä vapautuisi?

Voisi veikata, että Kampin K-supermarket ja muutama muu maamme johtava alle 4,7-prosenttisten erikoisoluiden myyjä on jo tehnyt suunnitelmia senkin varalle, että myyntiin saisi joskus ottaa vahvempiakin oluita pieniltä panimoilta. Ne kuluttajat, jotka ovat oppineet hakemaan oluensa näistä kaupoista, pysyisivät varmasti uskollisina asiakkaina – kai entistä uskollisempina, jos olutvalikoimaa voitaisiin kasvattaa myös vertikaalisesti.

Muissa Euroopan pääkaupungeissa on tyypillisesti muutama riippumaton laajan valikoiman olutkauppa, mutta ei esimerkiksi kymmeniä tai satoja. Joissakin maissa vähittäiskaupan ketjuilla on pienempi rooli kuin Suomessa, ja niissä saattaa olla pienten erikoiskauppojen perinnettä myös muilla ruoka- ja juomakulttuurin osa-alueilla. Toisaalta on kaupunkeja, kuten Tallinna, joissa tarjonta taas on poikkeuksellisen hyvä sen takia, että ostajia tulee paljon myös naapurimaan puolelta.

Kun kaikki tällaiset reunaehdot ottaa huomioon, voisi kuvitella, että esimerkiksi helsinkiläisten ostovoima ja -halut riittäisivät tulevaisuudessa elättämään ainakin paria-kolmea tai ehkä useampaakin ketjujen ulkopuolista olutmyymälää, jos olutmyynti vapautuisi.

Ehkä jokin niistä olisi viinikauppa, jolla olisi lisäksi hyvä olutvalikoima (tai toisin päin). Lisäksi esimerkiksi Hakaniemen hallin Lentävän lehmän tyyppinen herkkukauppa voisi poimia myyntiin pari hyllyllistä juustojensa kanssa sopivia viinejä ja oluita.