Jopen humalaolut

Humalaolut, jossa humala ei maistu kovinkaan vahvasti? Aatteleppa ite…

Hollannin Haarlemissa toimivan Brouwerij Jopenin Hoppenbier viittaa nimellään myöhäiskeskiaikaan 1300-luvulta 1500-luvun alkuun, jolloin humala oluen ainesosana ei ollut mikään itsestäänselvyys. Huomattava osa oluista maustettiin vielä mantereellakin muilla yrteillä, ja Englantiin ensimmäinen humalatarha istutettiin vasta 1520-luvulla.

Jopen, joka on viime aikoina uiskennellut Alkon hyllyille useammallakin oluellaan, on Alankomaiden ensimmäisen pienpanimoaallon uranuurtajia. Paikallinen olutseura-aktiivi Michel Ordeman alkoi rekonstruoida Haarlemin vanhoja olutreseptejä vuonna 1993, ja niitä pantiin alkuaikoina ainakin Van Steenbergellä ja De Halve Maanilla Belgian puolella sekä La Trappen luostaripanimossa Hollannissa.

Hoppenbier (6,8 %) on yksi Jopenin ensimmäisiä oluita ja sai neljän tähden arvioita ainakin Tim Webbin olutkirjoissa jo 1990-luvulla. Jopen on näköjään vanha oluttynnyriä tarkoittava sana, ja hoppenbier oli sekä pohjoisissa että eteläisissä Alankomaissa (jälkimmäinen on yhtä kuin nykyinen Belgia) tunnettu olutlaatu. Se levisi pohjoisesta päin ja saavutti jo 1300-luvun lopussa eteläiset Vallonian kaupungit, joissa siihen asti oli juotu yrttiseos gruutilla maustettuja oluita.

mde
Haarlem oli 1400-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia panimokaupunkeja ja merkittävä humalaoluen tuottaja. Humalaolutta nimitettiin tuohon aikaan myös ”Hampurin olueksi”, mikä viittaa uuden muotioluen alkuperään hansakaupungissa. Gouda oli toinen tämän ajan olutkeskus. Haarlemin olutta kuljetettiin ainakin nykyisen Belgian kaupunkeihin, todennäköisesti myös Kanaalin taakse. Seuraavalla vuosisadalla tuotantoluvuissa nousivat vuorostaan Delft, Antwerpen ja Lontoo.

Jopen sai oman panimotoimintansa pystyyn Haarlemissa vuonna 2006 lopettaen näin pitkän kiertolaisaikansa. Tämän jälkeen panimo on löytänyt itsestään myös nykyaikaisen craft beer -toimijan. Oluita on kertynyt katalogiin neljättäsataa, ja mukana on kollaboraatioita niin hollantilaisten kuin norjalaisten, italialaisten, puolalaisten ja amerikkalaisten kanssa. On ipoja, imperial stouteja, hapanoluita ja muuta ajalle ominaista.

Alkuaikoina kehitellyn Hoppenbierin lisäksi tuotannossa on edelleen myös Koyt, joka sekin perustuu panimon mukaan 1400-luvun alun reseptiin ja on gruut-olut. Sitä ei pidä kuulemma sekoittaa renessanssin aikoina trendanneeseen hollantilais-belgialais-saksalaiseen kuit-olutlaatuun (cuijte, coijte, queute, keute), jonka reseptiä hallitsee kaura ja joka ilmeisesti on ollut humaloitu olut. Näin vanha oluthistoria on helposti sekavaa ja sanojen kirjoitusasuja on monen näköisiä.

Jopenin Hoppenbier on joka tapauksessa sekin nimensä mukaisesti humaloitu, etiketin mukaan EBU-asteikolla jopa 40, mikä on belgialaisille oluttyyleille paljon (joitain vaaleita luostarioluita lukuun ottamatta). Belgialainen oluthan tästä tulee lähinnä mieleen, vaikka alkuperä onkin Hollannin puolella. Tietysti katkeruusmittarien ja aistitun katkeruuden suhde on hämärä, mutta itse en tästä maista yhtään sen enempää humalaa kuin muista hieman saman tyyppisistä belgialaisista (vrt. Witkap Stimulo).

Raikasta keltaisten hedelmien makua sen sijaan löytyy, samoin kevyttä yrttisyyttä ja lakritsimaista, maanläheisempää makua, sekä belgialaista hiivaa, ja vehnä ja kaura tuovat aavistuksen witbiermäistä kirpeyttä. Tällaisten eleettömien belgialaistyylisten oluiden kulta-aika oli ehkä 1990-luvulla, ja nykyään ne soljuvat monelta ohi jälkiä jättämättä. Ei tämä hollantilainen aivan niiden terävintä kärkeä kyllä olekaan, mutta ihan kiva lisä Alkon hyllylle joka tapauksessa, ja hyvä tekosyy klassiselle historialuennolle.

Lähteet: Van Uytven R., Geschiedenis van de dorst; Lost Beers -blogi.
Mainokset

Rogue Dead Guy Ale, Maibock-style…ale?!?

Anteeksi kuinka, kysyi Lasse Lehtinenkin aikoinaan.

Halloweenin korvilla tai oikeastaan jo viime viikonloppuna hieraisin silmiäni, kun huomasin oregonilaisen Rogue Alesin luurankopullon kyljessä tyylimääritelmän, jossa todettiin oluen olevan samaan aikaan sekä Maibockien innoittama että pintahiivalla pantu. Jopa Ratebeer kategorisoi Dead Guy Alen luokkaan heller Bock, siis baijerilaistyyppiseksi olueksi.

Tämähän menee aivan opittua olutviisautta vastaan. Kaikki saksalaiset oluet paitsi vehnäoluet, Kölsch ja Altbier ovat pohjahiivaoluita. Bockeista ainoastaan vehnäbockit (Weizenbock) tehdään pintahiivalla eli voidaan lukea sikäli vehnäoluihin. Saksalaiset eivät näissä asioissa poikkea Reinheitsgebotin säännöksistä, koska he eivät saisi oluita muuten maanmiehilleen kaupaksi.

Kun Roguen oluessa ei vehnää ollut, tapaus kaipasi lisäselvittelyjä. Niinpä pullo lähti Alkon hyllyltä jääkaappiini tarkempaa analysointia varten.

rogue6
Oluen nimi ja pullon design tuntuivat sopivan hyvin vuodenaikaan, jolloin pyhäinpäivän variantit eri kulttuurissa tuntuvat houkuttelevan aaveita ja luurankoja haudoistaan. Jopa suomalainen kekri on ollut paitsi sadonkorjuun juhla, myös mörköjen ja muiden pelättimien kutsumanimi.

Pullosta karkaa vaalean toffeen melkein voinen, kermainen tuoksu, joka lupailee tuhtia maltaista suutuntumaa. Alkuvaikutelmana onkin amber alemäinen makean suklainen mallasjyrä, joka kuitenkin ohenee yllättävän pian pihkaisemmaksi, pähkinänkuoriseksi mauksi. Jälkimakuun jää pikemminkin hermesetasmainen makeus. Katkeruus tai karvaus on ehkä humaloinnin tuomaa mutta voi liittyä myös hiivan vaikutukseen.

Dead Guy Ale on eurooppalainen olut, vaikka Pohjois-Amerikan länsilaidalta tuleekin. Humalat (Revolution, Independent) ovat Roguen omalta maatilalta ja mauiltaan enemmänkin keskieurooppalaisten jalohumalien sukulaisia kuin niiden sitruunaisten lajikkeiden, joista Yhdysvaltain luoteisvaltiot yleensä tunnetaan.

Katsotaan nyt vielä se, mitä eurooppalaista perinnettä tällä oluella mahdollisesti tavoitellaan, kun nyt kerran pintahiivainen Bock tuntuu ensi hätään vähän oudolta ajatukselta.*

Alankomaissa on kohtalaisen vahva pukkioluiden perinne, joka on säilynyt myös niinä vuosikymmeninä, kun koko muu hollantilainen oluttuotanto on ollut Heinekenin pilsneriä ja sen kilpailevia kopioita. Samaan tapaan kuin tanskalaisten pääsiäisoluet ja jouluoluet, nämä bokbierit ovat olleet selkeästi kausituotteita (kuten toki saksalaiset esikuvansakin).

Hollantilaisessa bokbierissä on kuitenkin se ero saksalaiseen Bockiin verrattuna, että se on pintahiivaolut. Ainakin voittopuolisesti, jos ei aina. Vanhastaan hollantilainen bokbier oli kevätolut (lentebok), mutta jo 1800-luvun puolella panimoiden kilpailu siitä, kuka ehti tuoda markkinoille vuoden ensimmäisen pukkioluen, sai sesongin alkamaan yhä aikaisemmin. Lopulta kevätbok-kauden alku oli siirtynyt vuodenvaihteen taakse loppusyksyyn (herfstbok).

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan Alankomaissa on vietetty sekä kevät- että syksybok-kautta. Kevätbokeja kutsutaan myös toukobokeiksi (meibok), ja tämä hollantilainen käytäntö on yksi mahdollinen selitys sille, miksi Oregonissa on lähdetty tekemään ”Maibock-tyylistä” olutta pintahiivalla. Tietysti oluen makukin, pintahiivan vaikutuksesta varmaan, vie ajatukset enemmänkin Hollannin ja Englannin kuin Baijerin perinteisiin.

(* = Kun mennään kauas renessanssin tai myöhäiskeskiajan vuosiin, kaikki baijerilainen olutkin oli mahdollisesti alun perin pintahiivalla pantua, ja Bockin historiaa on pyritty paikantamaan Ala-Saksin pintahiiva-alueille, mutta tällä ei ole nykyajan kannalta paljon merkitystä.)

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Gruit-oluen peruskurssi ja Jopen Koyt

Jos ihminen ei olisi keksinyt käyttää oluen mausteena humalaa, sanoisimmeko nykyään liikaa kaljaa nauttineen olevan gruitissa? Nuhtelisiko Ruotsin Systembolaget suomalaisia gruit-hakuisesta juomakulttuurista?

Ennen oli ennen

Kuten kaikki oluthörhöilyn ihmeellisessä maailmassa pitempään harhailleet tietävät, gruitiksi kutsuttiin ennen vanhaan germaanisella kielialueella yrttisekoitusta, jolla olutta maustettiin. Tämä siis oli ennen kuin humalasta tuli myöhäiskeskiajalla oluen olennaisin (ja joillakin alueilla ainoa sallittu) mauste.

Gruit oli tärkeä asia. Se ei ollut mikään oluenpanijanaisten ja noitien yhteinen new age -henkinen juhannustaika vaan olut-Euroopan merkittävien kaupunkien keskeinen taloudellinen kivijalka.

Kaupunkien rooli gruitin käytöllä rahastamisessa korostui 1100- ja 1200-luvuilla. Silloin kaupungit alkoivat hankkia olueen liittyviä verotusoikeuksia aatelis- ja pappissäätyjen edustajilta, joille nuo oikeudet olivat lähtökohtaisesti kuuluneet. Esimerkiksi Belgiassa Dinantin porvarit ostivat tämän oikeuden jo vuoden 1050 paikkeilla ja Bruggessä verotusoikeus päätyi kaupunkilaisille 1190-luvulla.

Gruitiin liittyvä verotusoikeus (gruitrecht) oli ilmeisesti tietynlainen tekijänoikeus, jonka turvin julkisen vallan käyttäjä saattoi periä veroa yksityisiltä panimomestareilta ja oluenvalmistajilta. Toisinaan gruit-oikeuden haltija rajoitti gruitin saatavuutta myös pitämällä sen reseptin salaisuutena. Kölnissä kaupunginvaltuusto nimitti vielä 1400-luvulla erään ”viisaan naisen” opettamaan gruitin valmistamisen salat yhdelle panimomestarille, jonka tehtäväksi tuli vaalia tätä taitoa ja taata sitä kautta verotulojen virta.

Muualla läntisessä Euroopassa humalasta oli jo noihin aikoihin tullut vakava kilpailija gruitille. Humalan käyttö oli joidenkin lähteiden mukaan levinnyt länteen slaavilaisalueilta ja Baltiasta, mutta toisaalta jo Hildegard Bingeniläisen kirjoituksista 1100-luvulta voi lukea, että hän tiesi oluen ja humalan välillä olevan jonkinlainen yhteys. Erityisen pitkään humalaa vastustettiin juuri Reininmaalla Kölnin lähistöllä, sekä tietysti Englannissa, jossa kasvia ylipäätään viljeltiinkin ensi kerran tässä tarkoituksessa aikaisintaan 1510–1520-luvuilla.

Mitä aineksia gruit-sekoituksiin sitten kuului? Niiden ykkösraaka-aineena mainitaan usein suomyrtti, ulkonäöltään hieman leppää tai pajua muistuttava matala kosteiden maiden kasvi, johon pohjoisessa Euroopassa ja Suomessakin voi rannoilla vaeltaessaan törmätä. Se on perinteinen lääkekasvi, lievästi myrkyllinen, ja sopii paitsi villan värjäykseen, myös pieninä määrinä ruokien ja juomien mausteeksi.

Bog-myrtle_Flickr_Ole Husby_CC-BY-SA-2-0

Suomyrtti kasvaa tässä kuvassa Norjassa. (Kuva: Ole Husby, Flickr, CC BY-SA 2.0.)

 

Sekoituksiin saattoi kuulua pitkä liuta muitakin yrttejä ja mausteita, kuten siankärsämö, katajanmarja, kumina tai salvia. Sanotaan keskiajan panimomestarien käyttäneen myös selkeästi vaarallisia ja hallusinogeenisiä kasveja kuten hullukaalia tai myrkkykoisoa gruit-seoksissaan, mutta tämän tavan korostaminen on voinut olla esimerkiksi Reinheitsgebotin tapaisia lakeja tukevaa tarkoitushakuista mustamaalaamista.

Miten onnistuu yli 600 vuotta vanhalla reseptillä?

Siirrytään seuraavaksi maistelemaan nykyaikaista tulkintaa keskiaikaisesta gruit-oluesta. Hollantilaisen Jopen-panimon belgialaisella De Proefbrouwerij’lla teettämä Koyt Gruitbier (8,5 %) ilmestyi hiljattain Alkon valikoimiin, ja koska tämä oli minulle ennestään tuntematon suuruus, ostin heti viime viikolla pari pulloa. Jopenin oluistahan ei näytä muutenkaan tällä hetkellä olevan ainakaan Arkadiassa mitään erityistä puutetta.

Panimon mukaan olut perustuu Haarlemin kaupungin reseptiin vuodelta 1407, mutta tällaisilla väitteillä ei ole ehkä paljonkaan virkaa, kun raaka-aineet ja valmistustavat ovat joka tapauksessa muuttuneet niin paljon kuudessa vuosisadassa.

Luulisi oluen makuun vaikuttavan aika laillakin, jos humalan tilalla maustekasvina on suomyrttiä ja mahdollisesti joitakin muita yrttejä (joita panimo ei nimeä). Yllättävän normaalia belgialaista olutta tämä silti lopulta on – ja nimenomaan belgialaista, huolimatta panimon sijainnista Hollannin Haarlemissa.

Jopen KoytTumma väri sekä paahdetun sokerin ja maustettujen hedelmien tuoksu ohjaavat jo ensikulauksella ajatukset vahvoihin belgialaisiin oluihin. Assosiaationa on vallonialainen ambrée tai jokin muu erittäin miedosti humaloitu, makea ja intensiivisen belgialaismakuinen olut. Tässähän humalaa ei siis ole lainkaan, mutta kuten sanottu, vastaava olut pienellä humaloinnilla olisi noin 90-prosenttisesti samanmakuinen kuin tämä.

Koyt Gruitbier ei ole ensimmäinen De Proefbrouwerij’n panema gruit-olut, jota olen maistanut. Vuonna 2008 testailin Gageleer-nimistä tuotetta, jota he valmistivat belgialaisen Kempenin nummialueen suojelua ajavan järjestön nimissä. Siinä suomyrtti (holl. gagel) oli mukana jo oluen nimessä ja tuntui myös maussa hieman pistävänä ja imelänä. Gageleer taisi olla tätä Koyt-olutta vaaleampi, mielenkiintoinen, mutta ei ihan näin juotava kuin hollantilainen serkku.

Kaikille oluthistoriafriikeille – ja muillekin, joilla on kiinnostusta kokeilla erikoisuuksia – Koyt Gruitbieriä voi kyllä suositella. On sinänsä mielenkiintoista huomata, miten oluen yhden perusraaka-aineen pois jättäminen ei kuitenkaan välttämättä mullista koko maailmaa. En väitä sahdistakaan kykeneväni sataprosenttisesti arvaamaan, onko tekijä käyttänyt esimerkiksi katajaa ja humalaa vaiko pelkkää katajaa.

Trappisteja vaan ei belgialaisia: Zundert, Spencer, Tre Fontane…

Uusien trappistipanimoiden maailmanvalloitus etenee. Tässä postauksessa muutama sana menneisyydestä ja munkkien tuotosten maistelua.

Kävimme pari viikkoa sitten Brysselissä, jonka olutkauppoja kierrellessä juontui mieleeni, että näistä uudemmista ei-belgialaisista trappistipanimoista voisi tosiaan väsätä pienen blogitekstinkin. Brysseliläiset olutkauppiaat olivat nimittäin ottaneet ulkomaisetkin trappistimerkin haltijat omikseen, ja tulokkaiden oluita löytyi yhdestä jos toisesta erikoisliikkeestä.

Matkaseuralainen on trappistipuristi ja sitä mieltä, ettei muille kuin belgialaisille luostareille tarvitsisi sallia lainkaan oluiden myyntiä trappistimerkin alla. Totta on, että trappistien olut oli pitkään ennen kaikkea belgialainen ilmiö ja sellaiseksi varmaan yhä useimmiten mielletään.

Nyt järjestin itselleni maisteltavaksi pienen kattauksen uusia trappistioluita, ja ajattelin luoda maistelun lomassa silmäyksen näiden Belgian ulkopuolisten olutluostarien historiaan.

Kuudesta kahteentoista, ei kun yhteentoista

Vielä vuonna 2011, kun Mont des Cats’n trappistiluostari Pohjois-Ranskassa alkoi myydä omaa oluttaan, mediassa uutisoitiin ensimmäisestä Belgian ja Hollannin ulkopuolisesta trappistioluesta. Trappistimerkkiähän Mont des Cats ei edelleenkään saa käyttää, koska sen olutta ei tehdä luostarin seinien sisällä vaan olut tilataan sadan kilometrin päästä Belgian Chimaystä. Se ei siis kuulu virallisiin trappistioluihin.

la-trappe_jos_dielis_flickr_cc_by_2-0-attVarsinaisia trappistipanimoita oli Belgiassa tuolloin kuusi ja Alankomaissa yksi. Välillä hollantilainen La Trappe eli Koningshoevenin trappistit olivat pannassa, koska heillä oli eri vaiheissa monenmoisia järjestelyjä luostarin ulkopuolisten maallisten panimojen kanssa. Belgialainen Achel oli puolestaan lopettanut oluenpanon jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja käynnisti sen uudelleen vasta vuonna 1998. Niinpä suurimman osan viimeisistä sadasta vuodesta maailmassa on ollut yleensä kuusi, joskus seitsemän aktiivista trappistipanimoa.

Nyt vuonna 2016 niitä on yksitoista (ja kahdentenatoista siis tuo Mont des Cats, joka tilaa oluensa toisaalta).

La Trappe -oluita tekevä Koningshoevenin trappistiluostari oli Alankomaiden ensimmäinen lajissaan, perustettu vuonna 1881. Se sijaitsee Tilburgin kaupungin lähellä, katolilaisessa Pohjois-Brabantin provinssissa. Trappistiluostarien väliset yhteydet ovat perinteisesti olleet kiinteitä, ja niinpä tämänkin luostarin perustaja isä Sébastien oli alkujaan peräisin yllä mainitusta Mont des Cats’sta Ranskasta.

Panimotoiminta Koningshoevenin luostarissa käynnistyi vuonna 1885. Mielenkiintoista etelänaapuri Belgian trappistipanimoihin verrattuna on se, että hollantilaismunkkien ensimmäinen olut oli saksalaistyyppinen dunkles, tumma lagerolut. Syyt tähän olivat selvät: luostarin johtoon noussut isä Nivard oli syntyjään panimomestarin poika Münchenistä.

Nivard oli lähettänyt nuoremman munkin Isidoruksen kotikaupunkiinsa panimo-oppiin. Tämän palatessa huomattiin, että müncheniläisten Isidorukselle opettama pohjahiivatekniikka ei soveltunutkaan luostariin sillä välin hankitulle hollantilaiselle panimolaitteistolle. Hollannissa pantiin näet vielä tähän aikaan lähes pelkästään pintahiivaoluita.

Niinpä munkit joutuivat ensi töikseen metsästämään luostariinsa uudet padat. Lisäksi pohjahiiva vaatii viileän lämpötilan; tätä varten ensimmäisinä vuosina varastoitiin läheisen lammen jäätä, mutta jo vuonna 1890 hankittiin myös jäähdytyslaite.

la-trappe-ulkokuva-bernt-rostad-cc-by-2-0-flickr-attEnsimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin osui Koningshoevenin luostaripanimon ensimmäinen kulta-aika. Olut oli hyvää, kysyntää riitti, ja noin kolmannes tuotannosta itse asiassa myytiin Belgian puolelle. Sitten koittivat mullistusten täyteiset vuosikymmenet. Toisesta maailmansodasta selviytynyt luostaripanimo lähti laajentumisen ja modernisaation tielle ja huomasi pian olevansa keskisuuri olutyritys.

Tämän kehityskulun päätepiste oli, että belgialainen suurpanimo Artois osti Koningshoevenin panimotoiminnan vuonna 1969. Kymmenen vuotta myöhemmin Artois kuitenkin luopui omistuksestaan, jolloin panimotoiminta trappistiluostarissa keskeytyi joksikin aikaa kokonaan. 1980- ja 1990-luvuilla oluenvalmistus taas hiljalleen käynnistyi, välillä yhteistyössä isompien panimoiden kanssa, ja myös luostarin oma La Trappe -brändi palasi mukaan kuvioihin. Oluet olivat tällöin vielä ainakin osittain saksalaisvaikutteisia pohjahiivaoluita.

Saatiin odottaa 2000-luvun puoleenväliin saakka, kunnes Koningshoevenin munkit hankkivat itselleen oikeuden käyttää aidon trappistioluen merkkiä ja jatkoivat La Trappe -oluidensa valmistamista riippumattomana luostaripanimona.

Nykyisin nämä oluet ovat laajasti kansainvälisessä jakelussa, ja varsinkin La Trappen 1990-luvun alussa lanseeraama vahva Quadrupel on saanut jäljittelijöitä monilla mantereilla.

Toinen hollantilainen trappistipanimo!

Koningshoevenin eli La Trappen oluita en tätä postausta varten maistellut, koska ne ovat tulleet vuosien varrella niin tutuiksi (ei vähiten siksi, että niiden saatavuus Alkosta on yleensä ollut hyvä). Sen sijaan ostin pitkäripaisesta toisen hollantilaisen trappistiluostarin eli Zundertin olutta. Tämä luostari, itse asiassa nimeltään De Kievit, on tarjonnut trappistiolutta vasta vuodesta 2013 alkaen.

zundert_smabs-sputzer_flickr_cc_by_2-0-attZundertin kaupungin tunnetuin poika ei ole suinkaan kukaan trappistimunkeista vaan itse Vincent van Gogh. Vincent ei tähän tarinaan kuitenkaan liity, sillä luostarin perustamisen aikoihin vuonna 1899 hän oli maannut jo kymmenisen vuotta Ranskan mullassa.

Vaikka Zundertin luostarin perustanut munkki vastasi aiemmassa elämässään Koningshoevenin oluen markkinoinnista ulkomaailmalle, tähän uuteen luostariin ei jostain syystä panimoa koskaan perustettu, ennen kuin 2010-luvulla siis. Munkit valmistivat ja joivat sen sijaan ajoittain siideriä (trappistiliikkeen alkukoti on muuten Ranskan siiderialueella Normandiassa).

Zundertin luostari valmistaa yhtä ainoaa trappistiolutta. Ratebeer luokittelee sen tripel-tyyppiseksi, mutta minulle tästä tulevat mieleen vallonialaispanimoiden vahvat ambrée-oluet. Kun ottaa huomioon, että Zundert on linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä vaikutusvaltaisesta Westmallen trappistiluostarista Belgian puolella, mitkään kaksi tripeliä eivät kyllä voisi olla kauempana toisistaan kuin Westmallen ja Zundertin tripelit.

Tämä on oikeastaan Zundertin kannalta hyvä: näin voi turvallisin mielin sanoa sen olevan omassa tyylilajissaan erinomainen olut, kun ei tarvitse miettiä miten se laadullisesti vertautuu legendaariseen Westmalleen.

Nyt ne tekevät sitä jo Amerikassa

Spencerin luostari sijaitsee Massachusettsissä Yhdysvaltain itärannikolla. Kyseisellä paikalla veljeskunta on majaillut 1950-luvun alusta asti, mutta luostari viettää kuitenkin ensi vuosikymmenellä jo 200-vuotisjuhlaansa. Se nimittäin laskee olemassaolonsa alkamisajaksi vuoden 1825, jolloin Kanadan Nova Scotiaan perustettiin Uuden maailman ensimmäinen trappistiluostari.

Spencerin trappistit ovat suoraan tämän tradition jatkajia. Olutta he eivät ole tiettävästi koskaan ennen panneet, kunnes yksi nykyisistä munkeista, veli Brian, alkoi lobata tätä ajatusta aktiivisemmin viime vuosikymmenen lopulla. Oluen ystävänä Brian teki useita vierailuja belgialaisiin luostaripanimoihin, mutta ratkaiseva sysäys tuli vuonna 2010 Chimaystä, jonka kanadalaissyntyinen apotti otti yhteyttä Spencerin luostarin johtoon ja ilmaisi kannatuksensa Brianin ajatuksille.

Trappist Ale on panimon kuudesta oluesta se toinen selkeästi belgialaistyyppinen. Trappistiolueksi tämä on mieto, 6,5-prosenttinen, missä ei ole sinänsä mitään vikaa. Jään kuitenkin miettimään olisiko jopa tähän vahvuuteen tarvittu vähän enemmän kroppaa. Kevyt mausteisuus ja muut ominaisuudet ovat hyvin hallinnassa, mutta pieni vetisyyden haamu leijailee taka-alalla. Täytyy ehkä maistaa Spencerin muitakin oluita, jos niitä jostain käsiini saan.

Seuraavana maisteluun päätyy italotrappisti Abbazia delle Tre Fontane Tripel. Ikivanha roomalainen luostari on olutrintamalla Spencerin ja Zundertin tavoin uusi tulokas; heidän oluensa ovat olleet nyt pari vuotta markkinoilla. Jo 1800-luvulla Tre Fontanen munkkien tiedetään kuitenkin valmistaneen ainakin eukalyptuslikööriä.

Eukalyptus on läsnä myös tässä oluessa, ja syynä on se, että luostarin alueella kasvaa vanhoja eukalyptusmetsiä, joiden tehtävänä on ollut kuivattaa suota. Italiassahan on kuivattu aikanaan paljon suoalueita ja kosteikkoja erityisesti malariasääskien vastaisen taistelun nimissä.

Minuun aina vetoavat tällaiset yhteydet paikallishistoriaan, joten annan Tre Fontanelle siitä pari lisäpistettä. Eukalyptus ei mitenkään jyrää oluen maussa mutta hiipii välillä aivan tunnistettavana aromina nenään. Muuten lopputulos on Spenceriä rouheampi, ehkä ihan pienesti hapankin, kohtuullisen mielenkiintoinen olut.

stift_engelszell_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-kelt-attKahdestoista trappistipanimo – ja yhdestoista virallinen – on itävaltalainen Engelszell, joka jää nyt sekin testaamatta. Olen heidän oluttaan ilmeisesti viime syksynä kyllä maistanut, koska löysin sähköpostistani nettikaupan kuitin, josta voin nähdä tilanneeni Engelszellin Gregoriusta. Gregorius on belgialaistyyppinen vahva luostariolut, mutta mistään muistiinpanoistani en löydä merkintöjä siitä, miltä se on maistunut. Outoa.

Engelszellin munkkeja yhdistää belgialaisiin virkaveljiinsä se, että heidän asuttamansa luostarin panimossa on valmistettu olutta ensimmäisen kerran jo satoja vuosia sitten. Panimotoiminta on sittemmin lakannut ja käynnistynyt uudelleen useaan kertaan, ja viimeksi Engelszellin trappistit panivat olutta 1900-luvun alkupuolella. Nyt kattilat ovat taas kuumina, ja belgialaisten viitoittamalla tiellä valloitetaan maailmaa.

Lähde: Van den Steen J., Les trappistes: bières de tradition.