Fuller’s Vintage Ale 2021 – odotuksen arvoinen vai ei?

Fuller’sin perinteisen vuosikertaoluen julkistusta juhlistettiin Lontoossa jo syys–lokakuun vaihteessa. Suomeen Vintage Ale on ehtinyt tavan mukaan myöhemmin syksyllä, esimerkiksi viime vuonna marraskuussa. Tänä vuonna sain oluen hädin tuskin kaappiini jouluksi. Alkon erikoisesta toimintatavasta tämän oluen suhteen ovat maininneet jo Olutkellari ja Tuopillinen, joten sieltäkin voi tutkia lisätietoja. Lyhyesti kyse on siis siitä, että eri vuosikerrat myydään Alkossa samana tuotteena, eikä nettihausta mitenkään selviä, minkä vuoden pulloja kunkin myymälän hyllyssä on.

Uutta vuosikertaahan nimenomaan halutaan päästä maistamaan, ja se ei ole tässä tapauksessa sama olut kuin edellinen vuosikerta – saman kaltainen kyllä. Itse päättelin joulunaluspäivinä Alkon nettihaun perusteella, että tämän tuotteen yllättävä poistuminen lippulaivamyymälä Arkadian hyllystä todennäköisesti ennakoi uuden (= oikeasti uuden) Vintage Alen saapumista hyllyihin. Näin tosiaan kävi, ja hiukan myöhemmin Arkadiaan palannut tuote olikin vuoden 2021 olutta.

Kaksi edellä mainittua blogia ovat jo tämän uuden vuosikerran todenneet tavallista kehnommaksi, ja samoilla linjoilla oli eilen myös Arde omassa arviossaan. Tyylillisesti tämä Fuller’sin 25. vuosikertaolut on kaiketi perusbrittiläinen, maltaina pale ale, caragold ja double roasted crystal (DRC), humalalajikkeina varsin vähän tunnetut Endeavour, Olicana ja kokeellinen CF182. Katsotaan mitä näillä raaka-aineilla on irronnut.

Tuoksu on kukkainen, appelsiininen, ehkä miedosti suklainen ja maltainen. Maussa on erilaista hedelmäisyyttä kuin edellisinä vuosina, jolloin sitrukset ja trooppiset hedelmät ovat olleet enemmän etualalla. Nyt mausta voi löytää esimerkiksi kukkaishunajaa, karhunvatukkaa, melonia ja lakritsaa, osittain varmasti humalalajikkeiden ominaisuuksista johtuen ja osittain hiivan. Myös appelsiinimarmeladin kirpeys, joka Fuller’sin talonhiivaan ilmeisesti kuuluu, on aistittavissa.

Maku on melko helppo, pehmeähkö tai jopa (näihin prosentteihin nähden) aavistuksen vetinen. Katkeroa jää jonkin verran jälkimakuun, ja siinä on ehkä hiukan karkea, kalkkinen kitkeryys. Kun vertaan aikaisempien vuosien Vintage Aleihin tuoreeltaan maistettuina, tunnelmat ovat erilaisia. Vuosi sitten panin merkille 2020-versiossa erittäin runsaan tuoreen appelsiinin maun, kun taas 2021-versiossa ollaan lähempänä keskitien brittipanimon real alea, jossa voi aistia tummempia punaisia hedelmiä ja marjoja. Myös 2010-luvun lopun vuosikerrat olivat enemmän sitruksisia, välillä Uuden maailmankin tyyliin.

Vuoden 2020 Vintage Alessa mielenkiintoista on ollut osan pulloista huono laatu. Olen vuoden mittaan ostanut sitä Alkosta muutamiakin kappaleita, ja ainakin pari kolme on yllättänyt paitsi nopealla kuohumisella, myös pienellä etikkaisella sivumaulla. Tähän en ole aiempien vuosien Vintage Aleissa törmännyt, en tiedä ovatko muut. Toivottavasti Fuller’sin myynti japanilaisella Asahille ei ole ainakaan johtanut hygieniastandardien laskuun. Vai tavoitellaanko jotain belgialaista, jossa pienestä happamasta kärjestä ei tule olla moksiskaan?

Tätä taustaa vasten tietysti vähän vetinenkin 2021 tuntuu luksustuotteelta, vaikka 2020 parhaimmillaan – muutaman kuukauden ikääntyneenä – onkin ollut jykevämpi ja parempi. Vuosikerta 2021 on olut, jota tekisi mieli maistaa cask-versiona; toisiko se kypsytystapa ja tuoreus tästä oluesta esiin jotain uutta, jonka siemen reseptissä mielestäni on? Tuoreiden Fuller’s Vintage Ale’ien vertailussa en antaisi 2021-versiolle niin huonoa sijoitusta kuin bloggarikollegat, mutta panen toki merkille sen pienen vetelyyden ja kompassivian. Katsotaan sen tilannetta vuoden päästä, miksei myös viiden tai kymmenen vuoden.  

Olutkoiran joulukalenteri 2021: Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri

Moni tykkää saada pukinkontista kovia paketteja, ja kirjat jos mitkä ovat kovien pakettien aatelia. Nyt niitä löytyy jo Olutkoiran perinteisen adventtikalenterin luukuista. Joka päivä huomisesta alkaen esitellään yksi kirja ja jokaisella kirjalla on jokin olutyhteys. Kirjat ovat ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaunokirjoja, joten nyt ei ole luvassa oluttietokirjallisuutta – johon blogin kirja-arviot yleensä ovat kuuluneet.

Oluen rooli kirjan kerronnassa ja tapahtumissa voi olla pienikin, mutta sillä pitää olla jokin selkeä merkitys. Ei siis pelkästään “hän astui baariin, joi yhden oluen ja lähti” -tyyppisiä mainintoja. Siitä, miten ja millaista olutta tyypillisesti juotiin kirjan tapahtuma-aikaan ja tapahtumapaikassa, täytyy ehkä sanoa sitaatissa jotain. Tai oluella pitää olla jokin tietty merkitys kirjan hahmolle (muukin kuin että hän on esimerkiksi juoppo).

Lähdetään siis kokeilemaan, miten tämä joulukalenteriteema toimii. Iso osa kirjoista on tietysti aikaisemmin lukemiani – koska en ole Paavo Väyrynen, en ehdi koota materiaalia joulukuussa lukemalla kirjan per päivä. Osittain suunnitelma on kyllä vielä auki. Yritän myös valita kalenteriin jokseenkin erilaisia kirjoja, eri tyylilajeja, kirjailijatyyppejä ja aikakausiakin. Väistämättä esimerkiksi britit ovat varmaan vähän yliedustettuina, koska luen ylipäätään paljon englanninkielistä kirjallisuutta.

Kommenttikenttää saa käyttää pitkin matkaa esimerkiksi vinkkeihin siitä, mitä olutaiheista fiktiota minun (ja muiden blogin seuraajien) kannattaa jatkossa lukea, sellaisia joita tähän otokseen ei ole mahtunut. Tämän aloituspostauksen alle kokoan myös tulevat luukut julkaisujärjestyksessä.

1. Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri
2. Georges Simenon: Les demis de Maigret (Why Maigret drinks beer)
3. Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta
4. Hugo Claus: Belgian suru
5. David Lodge: Maailma on pieni (Small World)
6. Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa
7. Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä
8. Marek Krajewski: Death in Breslau (Śmierć w Breslau)
9. Eric Linklater: Poet’s Pub
10. Carol Ann Duffy: John Barleycorn
11. Stephen King: Harmaa lima
12. J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin
13. Philippe Delerm: Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja
14. Tero Liukkonen: Häätanhu
15. Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd
16. Thomas Mann: Taikavuori
17. Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
18. Charles Deulin: Cambrinus, roi de la bière
19. Graham Swift: Veden maa
20. Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters
21. Bohumil Hrabal: The Little Town Where Time Stood Still (Městečko, kde se zastavil čas)
22. P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner
23. Joel Lehtonen: Henkien taistelu
24. William Shakespeare, posset ja olut

(Kuvalähde: Lexus2d, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.