Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)

Olutjuhlat eläintarhassa

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 7. luukku.

Hollantilaisen pienpanimokulttuurin uusi tuleminen alkoi Amsterdamin eläintarhan Koningszaalissa, kuninkaansalissa, melko tarkkaan 40 vuotta sitten, 28.–29.11.1980. Näin tulkitsee ainakin Marco Daane kirjassaan Bier in Nederland. Daanen mukaan eläintarha oli siinä mielessä osuva paikka, että monen historiallisen hollantilaisen olutlaadun tai -tyylin nimi liittyi eläinmaailmaan: bok, mol, lam, leeuw, valk tai pauw (pukki, myyrä, lammas, leijona, haukka, riikinkukko).

Tapahtuma oli Alankomaiden ensimmäinen virallinen Bokbierfestival, olihan bok enemmän tai vähemmän ainoa jäljellä oleva noista menneen ajan eläinoluista. “Virallinen” siinä mielessä, että pari pienimuotoista bok-festaria oli pidetty jo tätä ennen Amsterdamin oluthuone Gollemissa. Niiden taustalla oli samoja voimia kuin tapahtumissa ja baareissa, joissa jo 70-luvun puolella oli alettu herätellä kiinnostusta erikoisoluisiin.

Baareja oli myös muualla maassa, ainakin vuonna 1974 perustettu Jan Primus Utrechtissa, sekä Locus Publicus Rotterdamissa ja ‘t Pumpke Nijmegenissä. Tapahtumapuolella oli ollut Zwollen olutviikkoja vuodesta 1975 alkaen sekä Bredassa, De Beyerd -kahvilassa vuodesta 1976 pidettyjä belgialaisten oluiden viikkoja. Nimenomaan belgialaiset oluet olivat näissä piireissä ja paikoissa suosittuja: trappistioluet, Hoegaardenin vehnäolut sekä punaruskea De Koninck, miksei myös Duvel, Palm, Gouden Carolus ja kriekit. Baarinpitäjät kävivät itse valtakunnanrajan takana niitä noutamassa.

Bok-festivaalien merkitys oli siinä, että niillä juhlistettiin nimenomaan Alankomaan omaa erikoisolutta. Tuskin on mikään salaisuus, että sitten kun uusia hollantilaisia pienpanimoita alkoi putkahdella maailmaan, ne käyttivät paljon aikaa belgialaisten imitoimiseen tai ainakin heistä inspiroitumiseen. Jopa bokbier (alkujaan replika Saksan tummasta bock-oluesta) alkoi ehkä viirata ajan myötä belgialaiseen suuntaan. Sitä tehtiin pohjahiivan lisäksi pintahiivalla, ilmeisesti myös maustettiin ja sokeroitiin.

Tässä ei ole kerrassaan mitään pahaa – muiden matkimisellahan uutta olutkulttuuria on useimmissa maissa luotu. Kansainväliset oluttyylilokerikot eivät ole oikein ikinä omaksuneet hollantilaista bokbieriä omana tyylinään, erillään Saksan bock-perinteestä. Aivan hyvin olisi niinkin voitu tehdä varsinkin tietyissä tolkuttoman monipolvisissa jaotteluissa (ehkä jossain onkin tehty, onhan sentään hiivan vaihto selkeä irtiotto).

Bok-festivaalin järjestäminen marraskuun lopulla ei ollut sattuma: vuonna 1980 bok-kauden virallinen avauspäivä oli joulukuun kuudes. Kausi on pidentynyt aikojen saatossa niin, että isot panimot taitavat tänä päivänä julistaa omat vuotuiset bokinsa lokakuun alussa. Alankomaiden olutkentällä pöhisi muutenkin tuona vuonna, kun syksyn mittaan oli perustettu myös aktiivinen kuluttajajärjestö PINT. Seuraavana vuonna nähtiin sitten ensimmäinen uuden aallon hollantilainen pienpanimo, tai käsityöpanimo, miten vain halutaan sanoa. Palataan panimoihin ja niiden vaiheisiin lähipäivinä jatkopostauksessa.

(Kuva: Flickr.com, Tomer Gabel, CC BY-SA 2.0.)

Sahti ja ch’ti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 6. luukku.

Pitäisikö itsenäisyyspäivän illan juomana pitäisi olla sahtia, kuten suomalaisen vuoden kohokohtiin ehkä kuuluu – juhannukseen ja jouluun ainakin? Nyt ei ole. Aikaisemmin viikonloppuna aperitiivina kyllä oli Honkavuoren Heili, vahva vehnäolut, joissa jotkut ovat maistaneet sahtimaisia piirteitä. Luultavasti honkavuorelaiset ovat hioneet reseptiä – makeutta oli edelleen, mutta muuten tyyliksi oli tullut sama vaalean kuulas kevätvehnä kuin miedommassa Valossa.

Otetaan joulukalenteriin tunnelmapala sahdin lähimenneisyydesta osana uutta suomalaista pienpanimokulttuuria, sen ensimmäisten tienraivaajien joukossa. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa 1986, että joutsalaiset olivat anoneet Alkolta lupaa valmistaa sahtia teollisesti ja myydä sitä. Lupia oli haussa myös Lammille ja Hämeenkyröön, joista jälkimmäisessä haluttiin tehdä kaupallista sahtia F.E. Sillanpään 100-vuotisjuhliksi vuodelle 1988.  

Joutsalaisilla tavoitteena oli myös paikkakunnan ja itähämäläisen perinteen nostaminen matkailumaailman kartelle.

Joutsalaiset arvostavat punervanruskeaa sahtiaan ennen muuta siihen sisältyvän perinteen vuoksi. Heitä viehättävät myös sen seurallisuus, kuohu sekä imelä, mutta yhtä kaikki hapahko maku. Vasta tämän jälkeen tulee sahdin enemmän tai vähemmän juovuttava vaikutus. Miksei sellaista juomaa voisi panna myös turistina tulevan vieraan varaksi tai virkistykseksi?

Sahdin nimi on johdettu saft-sanasta, ruotsin ja saksan mehusta, joka on sukua englannin sapille eli mahlalle ja latinan sapere (maistua) -verbille. Erikoisemman kieliyhteyden keksi HS:n mukaan sahti-isäntä Veikko Hännisen tuttu, joka pohjoisranskalaiseen kahvilaan pistäytyessään törmäsi juomaan nimeltä Bière du Ch’ti. “Ch’ti?”, hän ajatteli, “ch’ti, sehän on sahtia!”

Olut oli “suljettu rautalangalla kuin kuohuviini”, kuten erikoisoluita oli tapana Ranskassa ja Belgiassa pakata. Hännisen tuttava toi pullollisen tuliaisiksi matkaltaan ja maistatti sitä joutsalaisilla: sahtimestarilla, sahtipanimon toimitusjohtajalla ja kunnan elinkeinoasiamiehellä.  

Hänninen maistoi korkeana vaahtoavaa ja kuplivaa ranskalaista. “Laheeta!”, hän henkäisi kasvot mielihyvästä sikkarassa, niin ettei tarvinnut kysyä, mitä lahee on suomeksi [pehmeää, lempeää]. Toimitusjohtaja makusteli: “Ihan kuin äkkikäynyttä sahtia.” Elinkeinoasiamies tunsi heti piston kielessään: “Vahvaa.”

Joutsalainen sahti on läpinäkymätöntä, ja kirkasta on saatettu pitää väljähtyneenä. Ranskalainen varasto-olut Ch’ti on suodatettu kirkkaaksi, ja sahdista poiketen siinä on tietysti runsaammin hiilidioksidia. Kantavierreväkevyys 20° ja noin 8 prosentin alkoholipitoisuus sen sijaan voisi olla kummasta tahansa oluesta. Joutsan Sahdin toimitusjohtaja visioi ranskalaisolutta maistettuaan, että hekin voisivat ryhtyä tekemään “tavallista kansansahtia ja tällaista kirkasta royalsahtia”.

“Ja miten olisi, ottaisimmeko taas käyttöön vanhan joutsalaisen sahdin nimen, soiro! Sehän kalskahtaa hyvin ranskalaiselta.”

Vaikka sahtimiesten sanailussa oli kieli vähintään puoliksi poskessa, ollaan tässä kuitenkin tavallaan samalla vedenjakajalla kuin 80-luvun lopussa muuallakin, vaikka Helsingin baareissa ja trendsetterien joukoissa.

Olut oli ollut pitkään 99,9-prosenttisesti arkista ja aina samaa; nyt maisteltiin ja suunniteltiin jotakin erikoisempaa, sellaista, mikä jo tuotteena pistää sukat pyörimään jaloissa ja nostaa tunnelman kattoon. Historian havina ja menneiden aikojen mystiikka oli usein läsnä – se oli varmasti sitä yhtä hyvin Suomen kaupallisilla sahdintekijöillä kuin Ranskan bière de garde -perinteessä, jonka juuret olivat myös maatiloilla.

Alko suhtautui kai sahtipioneerien toiveisiin ja kaavailuihin kohtalaisen ymmärtäväisesti. Valmistuksen ja myynnin hygieniaa sekä muita välttämättömiä pykäliä viranomaiset toki aikoivat valvoa. Esimerkiksi prosenteista ei kuitenkaan väännetty kättä, vaan sahdista sai tulla niin vahvaa kuin tekijät halusivat ja hiivalla lähti. Jakelu oli pitkään mahdollista vain tekijöiden omissa tiloissa – Alkolla ei ollut tuolloin aikomusta hankkia myymälöihinsä jääkaappitilaa huonosti säilyviä sahteja varten. Yksi ero tässäkin oli siis tuoreen kansanoluen ja Ranskan erikoisoluiden välillä: jos laitoit Ch’ti-olutta 80-luvulla hyllyn nurkkaan, on aivan mahdollista, että voit edelleen kaivaa sen esiin jotenkuten juotavana.

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Viiden tähden oluita Belgiassa ennen ja nyt

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 4. luukku

Tämä blogi täyttää tänään viisi vuotta. Sen kunniaksi postaan taulukon viiden tähden oluista. Taulukko perustuu kirjaan, joka on ehkä kaikista olutteoksista eniten vaikuttanut Olutkoira-blogiin. Kirja on Good Beer Guide to Belgium, jonka idea syntyi tekijänsä Tim Webbin mukaan eräänä iltana ’t Brugs Beertje -baarissa “lokakuussa 1988 – tai kenties 1987”. Tässä mielessä aihe sopii siis joulukalenteriini, jonka teemana on 80-luku. Toki GBGB:n ensimmäinen painos valmistui vasta myöhemmin ja ilmestyi vuonna 1992.

Taulukon vasemmassa sarakkeessa ovat kyseisen Belgia-olutoppaan ensimmäisessä painoksessa (1992) viiden tähden arvoisiksi luokitellut oluet. Oikeanpuolimmaisessa sarakkeessa on saman oluen saama tähtiluku uusimmassa, vuoden 2018 painoksessa, jos olut on vielä ollut silloin olemassa. Viiden tähden oluita on yhteensä 50, ja niistä yllättävän suuri osa – reilu neljäkymmentä – on edelleen markkinoilla. Täysillä tähtiluvuilla on siis tuolloin kruunattu oluita ja panimoita, jotka kestävät hyvin aikaa. 80-luvun oppaista olisi helppo nimetä myös 50 olutta, joista yhtäkään ei enää tehdä.

Kirjan tekijät – nykyään Joe Stange ja Tim Webb, ei enää Webb yksin – ovat muuttuneet kitsaammiksi tähtien suhteen. Enää reilu 30 belgialaisolutta saa viisi tähteä vuoden 2018 listauksessa, vaikka arvioitujen oluiden yhteismäärä on toki kasvanut. Yhtenä syynä voi olla se, että neljän ja viiden tähden väliin on tullut vuosien varrella merkintä 4+. Muitakin selityksiä saattaa olla – esimerkiksi että laadukkaat pienpanimot eivät enää tarvitse niin paljon buustausta olutoppailta kuin ennen. Sitä en usko, että taustalla olisi yleinen laatutason lasku. Toki osa entisistä viiden tähden oluista varmaan onkin antanut tasonsa heikentyä.

Arviointiin on tullut muitakin nyansseja: esimerkiksi vuoden 2018 merkinnöissä joillekin oluille on annettu arvio “tuoreena” ja toinen vuoden säilytyksen jälkeen. Esimerkiksi Westvleteren 12°:lla tuo ikääntynyt versio saa täydet viisi tähteä, mutta tuore ei. Joskus tupla-arvio voi myös olla isolle ja pienelle pullolle tai pullo- ja hanatuotteelle erikseen.  

Millä tyyleillä Good Beer Guide Belgiumin maailmassa pääsee helpoiten täysille pisteille? Selkeimmin kirjoittajat arvostavat lambicia ja sen anniskelusovelluksia kuten gueuzeä ja kriekiä. Toinen voittajaryhmä ovat vanhat kunnon trappistioluet, varsinkin vuonna 1992. Muutamia viiden tähden nostoja on myös alueellisten erikois-alejen joukosta: ensipainoksessa Witkap Stimulo, Duvel, McChouffe, Watous Witbier ja pari muuta, uusimmassa oppaassa taas muun muassa XX Bitter, Rulles Estivale ja Zinnebir.  

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Amerikkalaiset maistelivat Belgian oluita 40 vuotta sitten

Olutkoiran joulukalenterin 2. luukku.

Belgian olutharrastajien Den Bierproever -lehdessä esiteltiin vuonna 1986 amerikkalainen olutkirja The Great American Beer Book, jossa maisteltiin oluita eri puolilta maailmaa. Den Bierproeverin toimituksella oli käytössään vuoden 1980 painos, vaikka kirja on ilmeisesti alun perin ilmestynyt jo vuonna 1978. Kirjoittaja on James D. Robertson.

Myös joukko belgialaisia oluita oli päätynyt paneelin maisteltavaksi kirjaa varten. Maistelijat olivat Den Bierproeverin mukaan “miehiä ja naisia eri puolilta Yhdysvaltoja: taustojensa, ammattiensa ja makujensa suhteen monipuolinen ryhmä”. Henkilöiden tuli arvioida oluiden ulkonäköä, tuoksua (aromi ja bukee) sekä makua ja jälkimakua. Arviot tehtiin sokkona, ja pisteiden yhteismääräksi kertyi jokaiselle oluelle jotain 0 ja 90 väliltä.

Belgialaiset nostavat esiin kirjan tyylikuvauksista muun muassa sen, että Robertson pitää happamia oluita lähtökohtaisesti viallisina, eivätkä myöskään hyvin makeat tai hyvin katkerat oluet tunnu kirjalle kelpaavan. Robertson itse vaikuttaa pitävän trappistioluista, mutta pisteitä jakava paneeli ei niille lämpene yhtä paljon. Itse asiassa kirjassa arvioidut kahdeksan belgialaista olutta pärjäävät kaikki varsin heikosti.

Parhaiten amerikkalaisten mielestä toimi Cuvée de l’Ermitage, joka sai peräti 51 pistettä 90:stä. Tämä luostarityylinen olut näki päivänvalon ilmeisesti vuonna 1953 ja oli pitkään vallonialaisen Brasserie de l’Unionin arvostettu lippulaivaolut. Merkin alamäki alkoi jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Union oli fuusioitu vuonna 1978 Maes-panimoon. Viimeiset vuotensa olut vietti 2000-luvun puolella yhtenä Grimbergen-luostariolutvalikoiman nimekkeenä, ja on nyttemmin kai kadonnut kokonaan.

Kaukana Cuvéen perässä tulivat Loburg-pilsneri (30 p.), tumma Leffe (29 p.), Chimay 6° (23 p.), Stella Artois (19 p.) ja Orval (12 p.). Bush Beer ja Saison Regal jäivät nollille pisteille. Bushista raatilaiset antoivat muun muassa seuraavia luonnehdintoja: Indescribably awful. Unbelievable. The worst concoction I have ever experienced. Kirjoittaja summaa tilanteen kuivasti: Maybe it was spoiled.

Belgialaiset eivät tunnu uskovan Bushia pilalliseksi, vaan ainakin rivien välistä näyttää, että amerikkalaiset eivät heidän mielestään ole sokkotestissä ymmärtäneet, mitä maistavat. Ylipäätään kirjan tiedot Belgian oluista ovat heistä osittain vääriä ja varsin puutteellisia. Parhaiksi tuontioluiksi kirjassa arvioidaan ale-sarjassa kanadalainen Oland Export Ale vaaleista ja McEwan’s tummista. Lager-sarjoissa pärjäävät norjalaisen Hansan Fjord ja Hacker-Pschorrin Oktoberfest. Mackeson Stout ja tanskalaisen Albani Bryggeriernen Porter voittavat omat tummat sarjansa.

(Kuva: Phil Whitehouse, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Poperings Hommelbier: pian nelikymppinen paikallisten humalien viestinviejä

Monet belgialaiset pienpanimo-oluen klassikot syntyivät aikana, jolloin vientimarkkinoita ei juurikaan ollut ja eri olutmerkkejä muutenkin vähemmän. Alueelliset erikoisuudet oli tarkoitettu lähiseudulla juotaviksi, eikä niille tarvinnut hankkia huomiota sosiaalisessa mediassa tai edes perinteisessä. Tällainen on muun muassa Poperings Hommelbier (7,5 %), jota valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 pidetyille humalafestivaaleille.

Poperinge on Belgian kahdesta tunnetusta humalanviljelyalueesta se suurempi, vaikkakin molemmat ovat kansainvälisessä mitassa hyvin pieniä. Länsiflaamilaisen pikkukaupungin alueella on pantu jo satojen vuosien ajan olutta kahdessa panimossa, jotka ovat Leroy (Het Sas) ja Van Eecke. Lisäksi Poperingen kanavan tuntumasta löytyy koko olutmaailman tuntema Westvleterenin luostari.

Kun Van Eecke lähes 40 vuotta sitten valmisti Poperingen humalafestivaalin juhlaoluen, oli vielä varsin harvinaista korostaa humalaa oluen nimessä tai etiketissä. Amerikkalaisilla oli joitain pyrkimyksiä siihen suuntaan, mutta vielä sielläkin mentiin hyvin matalalla profiililla, kun nykypäivästä käsin katsoo. Ehkä yksittäisiä esimerkkejä on voinut löytyä vaikkapa Britanniasta tai Saksasta, mutta tuskin monia.

hommel

Poperingen pitkästä humalanviljelyperinteestä kerrotaan muun muassa paikallisessa humalamuseossa. (Vasen kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Ei Hommelbier myöskään humalaisuuttaan mitenkään huuda. Sana hommel tarkoittaa kyllä humalaa paikallisessa kielenkäytössä, mutta etenkin nykyisestä etiketistä humalankukkien ja -salkojen kuvat on itse asiassa tyylitelty kokonaan pois. Pullon takana lukee pienellä “valmistettu neljällä Poperingen humalalajikkeella”, mutta sekin vain Belgian virallisilla kielillä, ei esimerkiksi englanniksi.

Kun juomatukkuri Geers 1980-luvun alussa kysyi Hommelbierin tekijöiltä, olisiko hänen mahdollista saada olutta jakeluun Belgian (tuolloin vielä harvalukuisia) erikoisolutkauppoja ja -baareja varten, panimon väki tuijotti ihmeissään. Kuka nyt Poperingen ulkopuolella haluaisi juoda olutta, joka on tehty paikalliseen juhlaan ja paikallisten juotavaksi? Kaupat kuitenkin sovittiin ja Hommelbieristä tuli yksi esikuva Belgian uusien artesaanipanimoiden aallolle.

Nykyisin tähän olueen saattaa törmätä silloin tällöin kaikilla mantereilla, vaikka sen levinneisyys ei olekaan mitään verrattuna Belgian indie-panimoiden näkyvimpiin merkkeihin kuten Duvel, La Chouffe, Rodenbach tai trappistit. Tekijä on tänä päivänä Leroy, eli kahden vanhan paikallispanimon yhteenliittymä.

Maistelussa yrttinen humala on tietysti tuoksussa ja maussa läsnä, mutta melko mietona, kuten vanhemman polven belgialaisille oluille on tyypillistä. Sekä haju- että makuaistimuksessa se sekoittuu pian hunajaiseen, makeahkoon maltaaseen, ja vaikka jonkin verran katkeroa jää jälkimakuunkin, ei hallitsevasti.

Modernimpien humalaa korostavien oluiden kuten De Ranken Guldenbergin rinnalla Hommelbier on selkeästi varovaisempi vaikkakin makumaailmaltaan niille läheistä sukua. Nykymakuun se on varsinkin hieman lämmetessään turhankin makea. Kyseessä näyttää tosin olevan täysmallasolut, joten tässä vahvuudessa mallas ehkä helposti dominoikin, ellei makuun ladata myös aika runsasta humalakuormitusta.

Joistakin belgialaisista arvioista olen ollut päättelevinäni, että reseptiä on jossain vaiheessa hilattu enemmän suuren yleisön makuun (“leffemäisemmäksi”?). Jos näin on, nyt Hommelbierin 40-vuotisjuhlien lähestyessä olisi sopiva aika hivuttaa sitä muutaman pykälän verran humalavetoiseen suuntaan, jotta oluen pointti avautuisi myös 2020-luvun olutkansalle. Ne neljä humalalajikettakin voisi myös tänä päivänä mainita nimeltä. Poperingen pelloilla on kasvanut paljon esimerkiksi brittihumalia, mutta viime aikoina humalahistoriasta kiinnostuneet ovat kaivaneet esiin jopa kadonneita belgialaisia lajikkeita.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.