Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Saariston Rengastie, kesäkuu 2021

Saariston Rengastie alkaa ja päättyy reittikuvauksensa mukaan Turun tuomiokirkolta, mutta tietä voi seurata kumpaan suuntaan tahansa. Itse lähdimme sunnuntaina Turun kohdalta vastapäivään eli pohjoiseen – eikä edes tuomiokirkolta vaan jo ohitustietä kohti Naantalin keskustaa. Moni on vinkannut, että vilkkaimpaan aikaan “väärään suuntaan” kulkeva reitti on vähemmän ruuhkainen kuin Turusta Paraisiin lähtevä yleisempi suunta. Reitti on merkitty molempiin suuntiin, ja kun itse toimin automatkoillamme aina kartanlukijana, sitä hommaa hyvät merkinnät helpottavat.

Ensimmäinen pysähdyksemme olikin Naantalin vierasvenesatamassa, jossa istahdimme Uuden Killan terassille. Sää oli paahteinen, joten valinta tehtiin varjoisten terassipöytien perusteella. Ravintolalla on nettipalstoilla vanhoja heikkoja arvioita, mutta nyt syöty nieriä tomaattihollandaisella oli oikein maukas ja vuohenjuustosalaatti samoin kelpo tavaraa. Olutvalikoiman laajuutta en ehtinyt tarkastaa: kuumimpina päivinä ensimmäinen refleksini on tilata iso tuoppi vaaleaa lageria, joka tässä tapauksessa oli maakunnan omaa Auraa.

Naantalissa teimme lounaan jälkeen vain pienen kierroksen vanhoissa puutalokortteleissa, jotka ovat viehättäviä kuten monissa rannikon pikkukaupungeissa. Sitten auton nokka kääntyi kohti Kustavia, josta oli tarkoitus nousta lauttaan kohti Iniötä, ensimmäistä yöpymispaikkaamme. Matkan varrella ainoa etukäteen suunniteltu pysähdys oli Louhisaaren kartanossa. Komea 1600-luvun kivilinna on tietysti Mannerheimin syntymäkoti ja arkkitehtuuriltaankin Suomessa poikkeuksellinen, joten ehdottomasti vierailun väärti. Museokaupassa selailin Louhisaaren linnan talousreseptit -kirjaa, jossa muun muassa selitettiin linnan muinainen tapa tehdä olutta tai sahtia. Kahvilasta ostimme mukaamme Louhisaaren juomaa, joka puolestaan on viinimarjanlehdillä maustettu sima.

Kun Rengastietä lähtee kiertämään pohjoisen kautta, ensimmäinen lauttayhteyden takana oleva saari on siis Iniö. Tai tarkemmin ottaen Jumo on ensimmäinen saari, ja siltä on vielä lyhyt lossimatka pääsaari Iniölandetille. Iniö oli yön yli pysähtymispaikkana oivallinen tapa päästä suoraan saariston eristyneeseen tunnelmaan ja rauhalliseen rytmiin. Majapaikkamme Villa Högbo – entinen Iniön kunnantalo – on hiljainen ja mukava bed and breakfast, jossa on maukas aamiainen.

Bruddalsvikenin pienen telakan rannasta löytyi yllättäen thairavintola, joka oli sunnuntai-iltana saaren harvoista ruokapaikoista pisimpään auki (klo 20:een). Vaalea Krušovice toimi ruokajuomana maukkaiden katkarapunuudelien kanssa, matkaseuralaisella Singha. On mahdollista, että valikoimassa oli jotain pienpanimo-oluttakin. Ainakin Iniön muissa ruokapaikoissa Leonellassa ja Café Gamla Bankenissa sellaisia on viime vuonna näköjään bongattu.

Thai-aterian jälkeen vuokrasimme pyörät ja ajelimme saarta melkein päästä päähän, ihailimme viilenevää iltaa ja nuuhkimme lehdokkien tuoksua. Kiipesimme myös luontopolkua Iniön pääsaaren korkeimmalle kohdalle, josta on hienot näkymät moneen suuntaan – ehdoton kohde varsinkin auringonlaskun aikaan. Aamulla ennen seuraaville saarille siirtymistä tarkastimme vielä Norrbyn sataman kyläkaupan sekä Iniön 1700-luvun lopussa rakennetun pienen kivikirkon.

Houtskarin ja Korppoon saaret ohitimme vähän nopeampaa tahtia, koska seuraava yöpymisemme oli vasta Nauvossa. Houtskarissa Näsbyn venesatamassa lounastimme Grillcafé Skagenissa, josta saa monenlaista kala- ja katkarapupainotteista murkinaa. Itse söin Skagenfickan, joka oli katkaravuilla ja emmentaljuustolla täytetty possun lehtipihvi. Mikäpä siinä! Juomana meni sininen Kukko Helles, mutta myös esimerkiksi Kimito Brewingin tuotteita olisi jääkaapissa ollut.

Maanteillä ja lautoilla pyörii tietysti paikallisten lisäksi ennen kaikkea Rengastien kiertäjiä – pyöräilijöitä ja autokuntia – mutta Skagenin tapaisissa etapeissa muistaa saariston palvelujen käyttäjiin kuuluvan myös kosolti erilaisia veneilijöitä. Vaikka olimme paikalla maanantaina ennen kaikkien kuuminta matkailusesonkia, ravintolan runsaat asiakaspaikat olivat hetkittäin lähes täynnä. Palvelu tosin pelasi todella nopeasti, ilmeisesti annokset oli viritelty niin, ettei kenenkään tarvitsisi myöhästyä seuraavasta lautasta.

Nauvoon saavuimme illaksi, ja tavoitteena oli majoittumisen jälkeen käydä syömässä keskustan vierasvenesatamassa ja sitten katsoa Belgian ja Suomen peli hotellihuoneessa. Huoneemme oli Stallbackenissa, joka on maatilan vanhaan kivinavettaan remontoitu moderni hotelli noin 4 km päässä Nauvon ytimestä. Vuokrasimme jälleen pyörät ja sotkimme niillä kirkolle. Huomattavasti tylsempiä pyöräilymaastoja kuin idyllisessä Iniössä! Stallbackenin ympäristö on kylläkin kaunista maaseutua ja Nauvon keskusta jälleen hauska merellinen paikka täynnä elämää, mutta välissä on lähinnä maantien vartta ja yllättävän mäkistä sellaista.

L’Escale Nauvon satamassa on klassinen ranskalaisesta keittiöstä inspiroitunut ravintola, jossa on myös paikallista väriä – esimerkiksi maanantai-iltana syömäni saariston ahvenet uusien perunoiden ja beurre blanc -kastikkeen kera. Ne olivat todella hyvät, ja matkaseuralainen kehui pippuripihviä konjakkikastikkeessa. Alkuruoan eli riimihärän kanssa nautin Kimito Brewingin Vienna Lagerin (5,5 %), joka on tyylilajissaan Suomen kärkeä. Tämän maltillisen makuisen punaruskean lagerin voisi julistaa saariston viralliseksi olueksi, ainakin siihen saakka kunnes Paraisten alueelle saadaan oma panimo (onkohan suunnitelmissa?). Kemiöläisiä oluita nimittäin saa varsin monesta paikasta myös näillä saarilla.

Jalkapallokatsomoomme hankimme juomia Nauvon K-marketista, jossa jälleen oli ainakin Kimiton tuotteita sekä Stallhagenia. Vinkkinä vain: myös pienemmän Korppoon keskustassa on saaristorantojen gourmet-ruokailujen valmisteluun viritetty marketti. Pallopelissä tietysti kävi niin kuin kävi – suomalaiskatsomoille pääasiassa kipeä isku, mutta koska Belgia on jo useammissa arvokisoissa ollut ykkössuosikkimme, tästä eteenpäin voikin keskittyä täysillä sen kannattamiseen.

Aamun valjettua kävimme katsomassa Nauvon kirkon ja Finbyn jatulintarhan. Jälkimmäiselle pääsee joko opastettua kävelyreittiä seuraamalla Nauvosta (reilu 2 km suuntaansa) tai jättämällä pyörän tai auton Norrstrandsvägenin ja Sellmovägenin risteyksen levennykseen. Tienristeyksen ja mystisen jatulintarhan välinen matka on vain sadan metrin mittainen mutta hyvin jyrkkää polkua, ja kun itse kapusimme sinne lähes 30 asteen helteessä, retken jälkeen oli päästävä saman tien uimaan. Tässä apuun tuli Framnäsin uimaranta Nauvon keskustan tuntumassa – aivan loistava paikka kuten kuvista ehkä näkyy.

Paraisten suuntaan ajaessamme pysähdyimme lounaalle Sattmarkin sillan kupeessa olevalle “kahvitorpalle”, jonka pihapiirissä on ollut jo muutaman vuoden myös trendikäs ravintolaterassi. Fish and chips oli tehty kuhasta, mikä jo sinänsä tuo globaalin pubiherkun lähemmäksi suomalaista sielunmaisemaa, mutta tämän lisäksi annos oli tartarkastikkeineen oikein hyvä. Jääkaapista löytyi Duvelin juhlaversio Duvel 6,66 (6,66 %), joka oli perus-Duveliin verrattuna kevyemmän kesäinen appelsiininkuorineen ja miedompine prosentteineen. Reseptissä oli kuutta humalaa, kuivahumalointia ja muuta kikkailua, mutta lopputulos oli yhtä kaikki mainiota Moortgat-laatua.

Keskustaa lähestyessämme kävimme vielä katsomassa mielenkiintoisen kotiseutumuseon, jossa korjattiin kuumimmassa kesähelteessä erään historiallisen torpan kattoa. Paraisten puutalokaupunginosan Vanhan Malmin katuja emme enää meinanneet jaksaa koluta kovin pitkään, kun lämpömittari tosiaan kolkutteli retken korkeimpia lukemia. Vetäydyimme keskiaikaisen kirkon viileyteen, ja siellä hengähdettyämme kävelimme kanavan vartta takaisin autolle. Seuraava etappi oli Turku, johon palataan vielä seuraavassa postauksessa hetkeksi.

Saariston Rengastietä on ainakin autoilevalle matkailijalle helppo tämän perusteella suositella, ja varmasti pyörälläkin sen kiertäminen onnistuu mukavasti. Lauttayhteyksiä taisi olla reitillä peräti seitsemän, joista kolme muutaman kerran päivässä liikennöiviä yhteysaluksia ja loput jatkuvasti suhaavia losseja. Kunkin matkapäivän aikataulut kannattaa suunnitella väljästi näiden ympärille, varsinkin kun jonoja kertyy lauttarantoihin hyvin helposti. Vaikka siis kiersimme reittiä vähemmän ruuhkaiseen suuntaan, saimme pariinkin kertaan jännittää mahtumistamme lautoille.

Erityisesti isoon tai merkittävään olutvalikoimaan erikoistuneita baareja ja ravintoloita ei saariston keskuskylissä taida vielä olla, mutta parin varsinaissuomalaisen pienpanimon ja ahvenanmaalaisen Stallhagenin tuotteita tosiaan näkyi yhtenään. Varsinkin isommilla saarilla on toki ravintoloita, jotka eivät meidän reitillemme mahtuneet, joten kommentteihin saa vinkata hyvistä olutpaikoista, joita tässä en ole maininnut. (Naantalin Mallasseppien myymälä on muuten vain parin kilometrin päässä Rengastieltä, Turusta toki löytyy kaikenlaista, ja niin poispäin.)

Mitäpä muuta? Pikkusaaria on tietysti Turun saaristossa tämän rengastien saarten lisäksi lukemattomia, ja joillekin niistä pääsee yhteysaluksilla, joten reitin voisi suorittaa paitsi lyhyempänä niin myös paljon pitempänä, sinne tänne poikkeillen. Rauhaa ja viileitä rantatuulia kannattaa haeskella, niitä on monilla saarilla tarjolla. Kulttuurivinkkejä löytyy lisää esimerkiksi täältä. Kirkoissa poikkesimme lähes joka paikkakunnalla, ja ne olivat keskenään yllättävän erilaisia: Houtskarin punaiseksi maalatusta 1700-luvun puukirkosta Nauvon kivikirkkoon, josta löytyi Suomen vanhin Raamattu ja erikoisia keskiaikaisia maalauksia kuten “Nauvon peikko”. Ja vaikka aivan ulkosaaristossa ei tällä reissulla käytykään, näidenkin saarten omalaatuinen tunnelma mannermaan pikkupaikkakuntiin verrattuna oli nytkin käsinkosketeltavissa – kotimaan eksotiikkaa parhaimmillaan, kun ulkomaillekaan ei ole pandemian vuoksi oikein asiaa.  

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Bierkkalan moniste

Maanantaina ajelimme mökiltä Helsinkiä kohti, ja olimme päättäneet hankkia matkan varrella olevasta Pirkkalan K-Citymarketista lavallisen sushia iltapalaksi kotiin. Pirkkalahan taitaa olla Järvenpään ohella eniten sushiin panostaneita cittareita, ja kun kysyntä pari vuotta sitten enemmän tai vähemmän räjähti, pirkkalalaiset saivat Järvenpään kauppiaalta apuja siihen vastaamiseen.

Mitä olueen tulee, olin ehtinyt keskustelupalstoilta bongata bönthömies Teemu Lahtisen päivityksiä, joissa vihjailtiin, että kaupan jo ennestään laajaa pienpanimo-oluen tarjontaa ollaan edelleen kasvattamassa. Bierkkala-sivustolta löytyy tietoa näistä Pirkkalan Citymarketin hankkeista. Tavoitteena on – ei enemmän eikä vähemmän kuin – rakentaa Pirkkalasta maan johtava olutmarketti.

Jo nyt paikan päällä poiketessa onnistuin bongaamaan joitakin luvatuista erikoisuuksista, kuten nyt vaikka kuvissakin näkyvät Pien-diilerin ja Fat Lizard -panimon jääkaapit, samoin Mikkeller-kaapin. Bierkkalan mukaan kaupan olutmaailmaan on tullut tai tulossa myös Pikkulinnun ja Imbibe Internationalin nimikkokaapit. Kylmäkapasiteettia on tarkoitus kasvattaa sitä vaativille craft-oluille, ja lisäksi normaalia oluthyllyä on kymmeniä ellei satoja metrejä.  

Oluet on jo tuupattu myös Untappdiin, josta kohdeyleisö niitä tietenkin kätevästi selailee. Viime viikonloppuna listaus näytti 640:a tuotetta, mikä ei ole ihan vähän, kun kuitenkin kaikki tuotteet ovat 5,5-prosenttisia tai alle.

Tästä päästäänkin seuraavaan uudistukseen, joka ainakin Citymarket-rintamalla taitaa olla Suomen ensimmäinen: kauppaan tulee myös oma panimo, nimeltään HIMO. Tästä en toki ollut vielä alkuviikosta tietoinen. Oluen valmistuksesta tulee vastaamaan Kalle Hirvikoski, joka aivan näihin päiviin saakka on tunnettu pikemminkin porilaisen Moose on the Loose -panimon ohjaksista. Ilmeisesti tavoitteena on tätä kautta pystyä myymään asiakkaille myös ruokakaupparajaa vahvempia oluita mukaan.

Miltä tarjonta satunnaisen visiitin perusteella vaikutti? Eihän siitä yli pääse että runsaasti noita merkkejä ja laatuja oli – suorastaan ylenpalttisesti – ja tietysti moneen lähtöön. Kun kyseessä on kuitenkin iso marketti, ei varmasti kannatakaan tarjota pelkän craft beer -dogman mukaisia suosikkeja, NEIPAa tai hapanoluita. Ei sillä ettei esimerkiksi Pienen kaapissa olisi ollut hyvinkin trendien haistelijoihin vetoavia panimoita tarjolla: Cloudwater, Morgondagens, Burley Oak, Mast Landing, Salikatt, 3 Fonteinen. Vastaavia on varmasti nyt viikkoa myöhemmin jo muissakin kaapeissa.

Pulaa ei siis ollut myöskään perinteisemmistä tyyleistä, kuten erilaisista lagereista tai britti-aleista. Itse asiassa hyviä pilsnereitä ja muita pohjahiivaoluita on viime aikoina tullut bongattua yhä useammin myös sieltä värikkäiden mattapintaisten tölkkien riveistä – ei aina pelkästään ruskeista saksalaisista puolen litran pulloista. Näin oli nytkin, ja vieläpä klassisilla euroraaka-aineilla tehtyjä lagereita, eikä “india pale” -sellaisia. Otin koriini tällä kertaa esimerkiksi mainiot Lipizzaner Pilsnerin (Duckpond) ja Alppilaakson (Maku) sekä frankenilaisen Leikeimin oluita.

Täytyy toisen kerran vielä poiketa paikalle katsomaan, millaiseksi Pirkkalan olutmekka jatkojalostuksensa jälkeen on muotoutunut. Nyt jo pystyssä oli muun muassa viini- ja olutbaari Sommeliere, johon on jatkossa tulossa maistelutapahtumia ynnä muuta. Oma panimo on luonnollisestikin kiinnostava uudistus – toinen kysymys tietysti on, miten paikallisiin panimomaisemiin vaikuttaa hypermarkettien tunkeutuminen skeneen, jossa niillä on toistaiseksi ollut puhtaasti jakelijan rooli. Näemmekö ideologioiden törmäyksen vai rauhanomaista rinnakkaineloa?

Tällaisenaankin valikoima kelvannee myös vaativammille oluen ystäville, ja juuri nuo kotimaiset pienpanimot tuntuivat olevankin hyvin laajalla kattauksella edustettuina. Kun moinen setti saadaan kasaan jo maitokaupparajan alapuolelta, houkuttaisi tietysti päästä tutkailemaan parhaiden Citymarketien oluthyllyjä sellaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa valtion viinamonopolia ei olisi.

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 15. luukku.

Wilfried Patroons kertoo 1980-luvun alussa ilmestyneessä Alles over Belgisch bier -kirjassaan paitsi panimoista, oluista ja niiden historiasta, myös Belgian erilaisista olueen liittyvistä tapahtumista ja juhlallisuuksista. Kirjan kirjoittamisaika, 70–80-lukujen vaihde, on ollut belgialaisen olutperinteen uuden heräämisen aikaa, kun spesialistien olutbaareja ja ensimmäisiä uusia pienpanimoita alkaa syntyä. Tapahtumapuolella murros ei ehkä vielä niinkään näy: enemmän etualalla tuntuu olevan muu folklore kuin olutperinne. 

Yksi isoista olutvuoden kohokohdista, Wieze-Oktoberfeesten-tapahtuma, syntyi vuonna 1956, kun paikallinen juhlatoimikunta päätti pukea perinteiset vuotuiset markkinat (kermis) uuteen asuun. Idea on todennäköisesti saatu siitä, että Wiezen kylän nimi muistuttaa Münchenin juhlapaikan Theresienwiesen lempinimeä Wies’n. Ulkoisestikin juhlassa tavoiteltiin baijerilaista väriä.

Jättiläismäiseen juhlatelttaan puhalsi tunnelmaa aito baijerilainen orkesteri, olut toi mukaan oman lisänsä ja niin tuli Oktoberfestistä totta. Toimikunnan mielestä juhlahallin oli oltava niin iso, että se kilpailisi Baijerin aitojen oluthallien kanssa. Inspiraatiota haettiin muutenkin Münchenin juhlista, joka vuodesta 1960 alkaen oli Wiezen juhlan ystävyystapahtuma.

Juhlien aikaan virtasi teltan hanoihin maanalaisen putkijärjestelmän kautta tuhansia litroja Wieze-Pilsiä. Kaksiviikkoisen vuosittaisen tapahtuman avasi jopa 15 000 muusikon johtama kulkue, jossa Wiezen katujen halki marssivat lisäksi monenmoiset kansanperinneryhmät.

Iso olutfestivaali löytyi jo noihin aikoihin myös Leuvenistä, kuuluisan Stella Artois -pilsnerin kotikaupungista.

Helluntaiviikonloppuna Leuvenin kaduilla joutuu raivaamaan tietään kyynärpäillä. Joka kadunkulmassa seisoo olutteltta, ja tiskien edessä tungeksivat leuveniläiset belle époque -vaatteissaan. Kaupoissa näkyy kolpakoita, tynnyreitä ja kaikkea olueen jollain tavalla liittyvää. Nuoriso laukkaa kolpakko narussa kaulalta roikkuen oluthanalta toiselle.

Leuvenin olutjuhlan tunnelmaa oli Patroonsin mukaan mahdoton kuvailla: se täytyi nähdä, kuulla ja kokea itse. Myös näihin festivaaleihin kuului olutparaati: “lähes loputon koti- ja ulkomaalaisten kansanperinneryhmien kulkue”, jota juhlavieraiden massat pyrkivät päästä seuraamaan mahdollisimman hyviltä paikoilta.

Oudenaardessa sen sijaan kokoonnuttiin vuosittain Adriaan-Brouwerfeesten-juhlille. Brouwer-nimestään huolimatta Adriaan ei ollut oluenpanija vaan 1600-luvulla elänyt paikallinen taidemaalari, ja näissäkin juhlissa keskeisessä osassa on muu perinne ja kulttuuriperintö. Juhlia varten henkiin herännyt Adriaan kertoo “meheviä tarinoita vaiherikkaasta elämästään Oudenaarden murteella, ja käskee lopuksi kaikkia, joilla on olutruukku, jakamaan siitä muille ilmaiseksi hyvää, pehmeää Oudenaarden olutta”.

Myös lukuisissa muissa Belgian kunnissa järjestettiin pienimuotoisia “olutjuhlia”, jotka varmasti näiden edellä mainittujen tavoin olivat vähintään yhtä paljon folklorea kuin olutjuhlia – ainakaan siinä merkityksessä kuin nykyään puhumme olutfestivaaleista. Erikoisemmista oluista ei Wilfried Patroonsin kuvauksissa näistä juhlista vielä juurikaan puhuta. Toki myös Baijerin juhlat ovat usein kansanjuhlia, joissa on oluen ohella paljon muutakin siihen liittymätöntä ohjelmaa.  

Humalanviljelypaikkakunnilla Poperingessa ja Assessa vietettiin humalafestivaaleja ja -paraateja. Poperingessa sellainen oli kolmen vuoden välein, ja ohjelmassa oli muun muassa nopeuskilpailu, jossa poimittiin humalankukkia köynnöksistä kaupungin torilla. Assen humala- ja olutjuhlat pidettiin joka neljäs vuosi. Niiden tunnushahmo Humalapaholainen symboloi kansantaruissa elo–syyskuun puuskaisia tuulia, jotka saattoivat aiheuttaa isoja vaurioita humalapelloilla.

Patroons mainitsee myös, että Antwerpenissä oli tapana tehdä “11 kapakan kierrosta” (elfkroegentocht), jossa kierrettiin kaupungin perinteisiä juottoloita kuten Quinten Matsijs, Den Engel ja De Muze. Esikuvana oli vuonna 1972 julkaistu kirja, jossa kerrottiin tarinoita näistä yhdestätoista etapista. Tällaista kierrosta voi jonkin verran sovellettuna varmasti tehdä yhä nykyäänkin, ellei muuten niin omin päin.  

Myös edellä kuvatuista 80-luvun alun olutjuhlista ainakin osa on edelleen ohjelmistossa, ainakin Wiezen oktoberfestit, Adriaan-Brouwerfeesten tai Poperingen humalajuhlat. Toki vuonna 2020 juhlia on jäänyt väliin koronapandemian takia. Wiezen juhlan nimikko-olut muuten näyttää olleen viime vuonna 8,5-prosenttinen tripel, ei enää pils. Jos sitä kiskoo baijerilaistyyliin litran kolpakoista, saa pitää kielen keskellä suuta.

Sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita, että vuosikymmenten varrella Belgiankin olutjuhlatarjontaan on tullut kymmeniä ellei satoja uusia tapahtumia, osa perinteisiin paikallisiin tyyleihin keskittyviä ja osa enemmän kansainvälisten craft beer -juhlien tyylisiä.

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Nelleke Poorthuis, Erich Ferdinand, brx0.)

Sahti ja ch’ti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 6. luukku.

Pitäisikö itsenäisyyspäivän illan juomana pitäisi olla sahtia, kuten suomalaisen vuoden kohokohtiin ehkä kuuluu – juhannukseen ja jouluun ainakin? Nyt ei ole. Aikaisemmin viikonloppuna aperitiivina kyllä oli Honkavuoren Heili, vahva vehnäolut, joissa jotkut ovat maistaneet sahtimaisia piirteitä. Luultavasti honkavuorelaiset ovat hioneet reseptiä – makeutta oli edelleen, mutta muuten tyyliksi oli tullut sama vaalean kuulas kevätvehnä kuin miedommassa Valossa.

Otetaan joulukalenteriin tunnelmapala sahdin lähimenneisyydesta osana uutta suomalaista pienpanimokulttuuria, sen ensimmäisten tienraivaajien joukossa. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa 1986, että joutsalaiset olivat anoneet Alkolta lupaa valmistaa sahtia teollisesti ja myydä sitä. Lupia oli haussa myös Lammille ja Hämeenkyröön, joista jälkimmäisessä haluttiin tehdä kaupallista sahtia F.E. Sillanpään 100-vuotisjuhliksi vuodelle 1988.  

Joutsalaisilla tavoitteena oli myös paikkakunnan ja itähämäläisen perinteen nostaminen matkailumaailman kartelle.

Joutsalaiset arvostavat punervanruskeaa sahtiaan ennen muuta siihen sisältyvän perinteen vuoksi. Heitä viehättävät myös sen seurallisuus, kuohu sekä imelä, mutta yhtä kaikki hapahko maku. Vasta tämän jälkeen tulee sahdin enemmän tai vähemmän juovuttava vaikutus. Miksei sellaista juomaa voisi panna myös turistina tulevan vieraan varaksi tai virkistykseksi?

Sahdin nimi on johdettu saft-sanasta, ruotsin ja saksan mehusta, joka on sukua englannin sapille eli mahlalle ja latinan sapere (maistua) -verbille. Erikoisemman kieliyhteyden keksi HS:n mukaan sahti-isäntä Veikko Hännisen tuttu, joka pohjoisranskalaiseen kahvilaan pistäytyessään törmäsi juomaan nimeltä Bière du Ch’ti. “Ch’ti?”, hän ajatteli, “ch’ti, sehän on sahtia!”

Olut oli “suljettu rautalangalla kuin kuohuviini”, kuten erikoisoluita oli tapana Ranskassa ja Belgiassa pakata. Hännisen tuttava toi pullollisen tuliaisiksi matkaltaan ja maistatti sitä joutsalaisilla: sahtimestarilla, sahtipanimon toimitusjohtajalla ja kunnan elinkeinoasiamiehellä.  

Hänninen maistoi korkeana vaahtoavaa ja kuplivaa ranskalaista. “Laheeta!”, hän henkäisi kasvot mielihyvästä sikkarassa, niin ettei tarvinnut kysyä, mitä lahee on suomeksi [pehmeää, lempeää]. Toimitusjohtaja makusteli: “Ihan kuin äkkikäynyttä sahtia.” Elinkeinoasiamies tunsi heti piston kielessään: “Vahvaa.”

Joutsalainen sahti on läpinäkymätöntä, ja kirkasta on saatettu pitää väljähtyneenä. Ranskalainen varasto-olut Ch’ti on suodatettu kirkkaaksi, ja sahdista poiketen siinä on tietysti runsaammin hiilidioksidia. Kantavierreväkevyys 20° ja noin 8 prosentin alkoholipitoisuus sen sijaan voisi olla kummasta tahansa oluesta. Joutsan Sahdin toimitusjohtaja visioi ranskalaisolutta maistettuaan, että hekin voisivat ryhtyä tekemään “tavallista kansansahtia ja tällaista kirkasta royalsahtia”.

“Ja miten olisi, ottaisimmeko taas käyttöön vanhan joutsalaisen sahdin nimen, soiro! Sehän kalskahtaa hyvin ranskalaiselta.”

Vaikka sahtimiesten sanailussa oli kieli vähintään puoliksi poskessa, ollaan tässä kuitenkin tavallaan samalla vedenjakajalla kuin 80-luvun lopussa muuallakin, vaikka Helsingin baareissa ja trendsetterien joukoissa.

Olut oli ollut pitkään 99,9-prosenttisesti arkista ja aina samaa; nyt maisteltiin ja suunniteltiin jotakin erikoisempaa, sellaista, mikä jo tuotteena pistää sukat pyörimään jaloissa ja nostaa tunnelman kattoon. Historian havina ja menneiden aikojen mystiikka oli usein läsnä – se oli varmasti sitä yhtä hyvin Suomen kaupallisilla sahdintekijöillä kuin Ranskan bière de garde -perinteessä, jonka juuret olivat myös maatiloilla.

Alko suhtautui kai sahtipioneerien toiveisiin ja kaavailuihin kohtalaisen ymmärtäväisesti. Valmistuksen ja myynnin hygieniaa sekä muita välttämättömiä pykäliä viranomaiset toki aikoivat valvoa. Esimerkiksi prosenteista ei kuitenkaan väännetty kättä, vaan sahdista sai tulla niin vahvaa kuin tekijät halusivat ja hiivalla lähti. Jakelu oli pitkään mahdollista vain tekijöiden omissa tiloissa – Alkolla ei ollut tuolloin aikomusta hankkia myymälöihinsä jääkaappitilaa huonosti säilyviä sahteja varten. Yksi ero tässäkin oli siis tuoreen kansanoluen ja Ranskan erikoisoluiden välillä: jos laitoit Ch’ti-olutta 80-luvulla hyllyn nurkkaan, on aivan mahdollista, että voit edelleen kaivaa sen esiin jotenkuten juotavana.

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)