Kirjakevät ’22: Suuri Olutkirja

Michael on suomeksi Mikko, ja mikä olisi sen oivallisempi etunimi silloin, kun kirjoittaa Suuren Olutkirjan ja haluaa sen myös olevan suuri olutkirja.

Niin jacksoniaanisiin mittoihin kasvavia kotimaisia olutkirjoja ei ole aikaisemmin taidettu nähdäkään kuin tämä panimomestari-olutkirjailija Mikko Salmen uusin teos, joka ilmestyi jo viime syksynä. Kirjoittaja itsekin sanoo lukijalle esipuheessaan, että “käsissäsi on kaikkien aikojen suurin suomalainen olutkirja”.

Ainoastaan sen nimeäminen suurieleisesti “Mikko Salmen suureksi olutkirjaksi”, genetiivimuodossa, olisi ollut vielä enemmän Jackson-tyylinen veto.

Kirja on 450-sivuinen runsaudensarvi, johon on koottu Salmen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä samoihin kansiin – eri oluttyylien tarinoita, niihin liittyviä yksittäisten oluiden suosituksia, oluen tekijöiden muisteluita, panimovisiittejä ja kirjoittajan matkakertomuksia olutkaupungeista. En tiedä, onko materiaalista osa ollut jo käytössä edellisissä teoksissa, mutta tämä on joka tapauksessa toistaiseksi täydellisin kattaus Salmen olutajattelua ja -kirjoittamista.

Minulla oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen joulua, koska pukinkontti on olutkirjoille juuri oikea paikka. Mutta kai niitä voivat asiasta kiinnostuneet hankkia itselleen ja läheisilleen myös olutkevättä ja -kesää varten. Lienee joka tapauksessa selvää, että tuoreehkoista suomalaisista olutkirjoista tämä on ykkösteos niille, jotka mielivät tietää “kaiken oluesta” tai ainakin saada huolellisen perus- ja jatkokurssin aiheeseen.

Kuten aiemmissa kirjapostauksissani, käydään sisältöä läpi väljästi plussien ja miinusten laareihin heitellen.    

Plussat (+)

Kirjan valtava laajuus ja siinä ääneen pääsevien ihmisten iso joukko ovat siis jo itsessään plussa. Minäkin, joka sentään olen kahlannut kymmeniä ellei satoja olutkirjoja, löydän sieltä täältä uusia tietoja, anekdootteja ja näkökulmia. Toki tämä koskee erityisesti kotimaisia panimoita ja niiden tarinoita.

Mielenkiintoinen detalji on muun muassa se, paljonko kotimaisen tehdaslagerin humalakatkeruus on vuosikymmenten varrella laskenut. Lahden Sinisessä se olisi 50-luvun analyyseissä ollut yli 30 ja joskus jopa käsittämättömät 39 EBU (jostain tämä kertoo, vaikka olisi poikkeustapaus tai epäluotettava mittaus). Samoin kiinnostavia olivat lahtelaisten 70-luvun kokeilut pintahiivalla. Ja toki Seinäjoen Mallaskosken vanhan isännän Juhani Walleniuksen haastattelun loppu on parhaita pätkiä, mitä olen olutkirjoissa nähnyt. Jääköön arvoitukseksi, mitä siinä tapahtuu.

Pidin myös oluttyylien kuvauksista. Mikko Salmella on taito asettua yleisen tyylinillittämisen, sekavien historioiden ja rönsykasvustojen sekä usein yhdentekevien ominaisuusluetteloiden yläpuolelle. Oluiden kirjosta poimitaan näihin kuvauksiin se riittävän olennainen ja oikea tieto. Tätä perspektiiviä olisi luultavasti ollut paljon vaikeampi hankkia, jos kirjoittaja olisi aloittanut oluen parissa toimimisen esimerkiksi vasta 2010-luvulla.

Jokainen kirjoittaja painottaa asioita omalla tavallaan, ja Salmen painotukset tosiaan suosivat moniin muihin verrattuna enemmän Eurooppaa ja Suomea kuin Amerikkaa, ja enemmän 1900- kuin 2000-lukua. Tämäkin on perusteltua, koska niin suuri osa nykyisen craft beer -buumin juurista ulottuu aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja vanhalle mantereelle.

Eikä tämä sitä paitsi olekaan kirja pelkistä pienpanimoista ja käsityöoluista, kuten osa kirjan teksteistä konkreettisesti muistuttaa – erityisesti osassa IV (“Henkilökuvia ja oluttarinoita”). Ääneen pääsevät siis myös isojen panimoiden henkilöt sekä vähemmän tunnetut olutketjun osat kuten hiivalaboratorio ja mallasviljan tuottajat.

Miinukset (–)

Tässä kirjassa on tavallaan melkein kaksi kirjaa. Toinen on yleisteos maailman oluttyyleistä ja -perinteistä, hyvine esimerkkioluineen. Toiseenkin on vähintään suurin osa aineksista olemassa, ja se on paikoitellen yksityiskohtainenkin kotimaisen olutrenessanssin historia. Se alkaa Lammin Sahdista ja ulottuu aina Kakolan Panimoon ja muihin 2020-luvun alun tekijöihin, ja sitä taustoittavat nuo yllä mainitut pienpanimoskenen ulkopuolisten oluttoimijoiden äänet.

Vaikka Suuren olutkirjan osa IV on tosiaan yksi sen vahvuuksista, osion olisi varmasti voinut nimetä toisinkin. Tämä osio taustoittaa erityisesti nykyistä suomalaista olutkulttuuria, myös suurempien panimoiden näkökulmasta. Henkilöt ovat siis konkareita, emeritus-sukupolven kotimaisia edustajia. Nämä miehet ansaitsevat toki sen, että heidän tarinansa painetaan, siinä ei ole ongelmaa.

Kuitenkin sen, että kirjan globaali näkökulma tämän osion ajaksi häivytetään, voisi perustella jo vaikka esipuheessa. Muuten herää ehkä turhaan kysymyksiä, miksi juuri nämä herrat? Tai olisiko yhden naisenkin jostain löytänyt tähän puhumaan herrojen rinnalle? (Sukupuolijakauma ei ole läheskään näin yksioikoinen esimerkiksi kirjan pienpanimohaastatteluissa.)

Taitossa ei ole muuten paljon valittamista, mutta paksussa kirjassa olisi hyödyllistä, jos sivujen ulkoasussa jokin paljastaisi, missä osiossa ja tekstissä ollaan menossa. Sivujen ylä- ja alalaidoissa olisi tilaa. Nyt luvusta toiseen hyppiessä pitää joko pläräillä armottomasti tai mennä sisällysluettelon kautta. Napisin tästä myös Olutreissu Suomen arviossa, joten tässä vielä tuhdimmassa opuksessa on pakko mainita sama asia.

Tekstiä on toki paljon. Tämä ei sinänsä ole minulle ongelma, koska asia on kiinnostavaa. Jollekulle muulle voi tulla merkkiähky. Kuvia on paljon ja ne ovat hyviä, mutta tietysti täyteyden tunnetta olisi voinut taiton keinoilla ennaltaehkäistä lisääkin, poimia vaikka osuvimpia lauseita sitaateiksi kappaleiden lomaan tai jotain. Väliotsikoita on kyllä käytetty, tosin aika säästeliäästi.

Isoon kirjaan mahtuu yleensä erheitäkin. Nyt ne ovat lähinnä lyöntivirheitä sekä yksittäisiä väärin kirjoitettuja nimiä, joten oikolukua tai faktantarkistusta ei ole varmasti sinänsä laiminlyöty. Jos nyt asiavirheitä olisi pakko etsiä, pitäisi mennä jo melkoiseen hiustenhalkomiseen tai tulkinta- ja makukysymyksiin. Olisinko päästänyt Unto Tikkasta selittämään portterin ja stoutin eroja, kun hän ei näytä olleen tietoinen erojen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä? Jäikö Achel tarkoituksella vai vahingossa pois belgialaisten trappistipanimoiden listasta? Olisiko Pierre Celis todella puhunut kyläläisilleen ranskaa, eikö hollantia?  

* * * * *

Turha tästä kirjasta on muuta yhteenvetoa yrittää kuin että hyvää jälkeä on tullut, ja että kirja kuuluu jokaisen oluesta yhtään vakavammin kiinnostuvan suomalaisen hyllyyn. Omasta näkökulmastani Mikko Salmen suurin olutkirja luo myös uskoa siihen, että kirjamuodolla on olutkirjoittamisessa oma roolinsa tulevaisuudessakin. Tästä joku e-formaatteihin ihastunut voi olla tietysti eri mieltä, mutta palataan siihen keskusteluun jossain muussa yhteydessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s