Kirjallisuus on harvoin ajanhukkaa. Jo Jörn Donner muinoin sanoi naulan kantaan, että lukeminen kannattaa aina. Joidenkin joulukalenterin kirjojen kohdalla on kuitenkin pohdituttanut, käytänkö aikaani sittenkään ihan järkevästi. Joskus esimerkiksi kirjallisuuden konventioiden huomaa muuttuneen, kun sata vuotta vanhassa kirjassa jaaritellaan asiaa kymmenen sivupolun kautta ja vielä rautalangasta väännellen, jolloin tekee mieli kääntää seuraavalle sivulle tai hypätä muutaman yli. En kiistä tätäkin tehneeni.
Joel Lehtosen viimeinen romaani Henkien taistelu (1933) päätyi lukulistalle, koska siinä toinen päähenkilöistä on kaljatehtailijan hahmon ottanut piru. Asetelma on sikäli päinvastainen kuin Deulinin Cambrinus, roi de la bière -tarinassa, jossa oluenvalmistaja myy sielunsa paholaiselle. Mitään muuta yhteistä näissä kirjoissa nyt ei taida kyllä olla. Lehtosen tarina on mittava sukellus pula-ajan, kieltolain ja nousevien ääriaatteiden aallokoissa pulikoivaan 30-luvun alun Suomeen. Lisäksi käydään muun muassa Pariisissa törpöttelemässä, ei sillä etteikö romaanin Helsingissäkin laki epäonnistuisi viinavirtojen patoamisessa.
Kuten johdannostani voi päätellä, en ollut ihan varma, käyttääkö nykyihminen välttämättä aikansa viisaasti tätä satiiria lukemalla. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen avainromaani, siitäkin päätellen että alaotsikkona on Kertomus tunnetuista kansalaisistamme. Eli sivuhahmojen lähes loputon paraati edustaa näin ollen aikakauden kuuluisia hahmoja tai suuntauksia. Romaanissa he ovat saaneet sellaisia nimiä kuten Hirvo Törsö, Kipri Iili, tohtori Kaskas, Alvar Armas Örnell, rouva Hotti ja Leon Berger. Toinen päähenkilö paholaisen eli Vihtori Sorsimon ohella on Kleophas Leanteri Sampila, metsänhoitaja, jonka “oppaana” yhteiskunnan tilaan piru toimii. Kirja on täynnä kummallisia nimiä, joita eräässä kohdassa henkilöt muuten itsekin kommentoivat:
». . . No niin, nämä nykyaikaiset ristimänimet . . . Sellaiset kuin Hermo Sairanen tai Mielo Puolanne ymmärtää hyvin, mutta esim. Ahti ja Loimi ja Lahja jne. . . . Tarkoitan: käytetäänkös Untamoa naisen nimenä?»
»Hän on mies!» huusi Kaskas, ja hiukan vaahtoa ilmestyi hänen suupieleensä.
Melko mahdotonta kirjan tyyppien yhdistäminen joihinkin oikeisiin henkilöihin on nykypäivän peruslukijalle. En tunne aikakauden merkkihenkilöitä erityisen hyvin ja aatteitakin melko pinnallisesti. Oppineemmat saavat takuulla Henkien taistelusta enemmän irti. Esimerkiksi Jukka Kemppisen mukaan kirja on mestariteos, joskin “sangen vaikealukuinen”. Olutkoiran kaltaiselle plebeijille antoisampaa on vaikkapa seurailla, kun Lehtonen kuljettaa Kleophasta ja muita Pariisin kosteassa ravintolaelämässä.
»Mikään kansa, jolla on aivoja päässä edes sen verran kuin sialla, ei säädä kieltolakia. Kyllä täällä annetaan juoda. Ja juomiakin täällä on, tavallaan. Kapakka jokaisessa kadunkulmassa, milloin baari tai kahvila, milloin viinitupa tai oluthalli, ravintola, restorangi, ruokala, kuppila, halli, musikhalli, pillinki, ruokasali: kaikissa niissä saa juoda. Kaikkialla juomapaikat hulmuttavat liikekilpiensä sähköjä, iskevät minulle pirullisesti silmää punaisella, vihreällä, sinisellä, kiljuvat: ’Ryyppyjä, ryyppyjä, paljon alkoholia, ryyppyjä!’ –Kukaan ei Parisissa ryyppäämästä kiellä.»
Le Dômessa, Pigallella ja muualla juodaan viinejä, erivärisiä liköörejä, konjakkeja, rommeja, viskiä, grogeja, cocktailia ja jotain mitä kutsutaan nimellä kill me quick. Näitä kaupungissa oleilevat suomalaisetkin juovat paikallisten jatkona silloin kun eivät sorru “lihapullapatriotismiin” eli vetäydy skandinaavisten ravintoloiden turviin.
Kaljatehtailijan tehtaalla Helsingin esikaupungissa ei kirjassa niinkään vietetä aikaa. Sen verran siitä todetaan, että kun vanha kehno eli Sorsimo lähtee uudelleen ulkomaille, hän jättää “tehtaan panimomestari Hallilan hoitoon, antaen täydet valtuudet ja oikeudet jakaa siitä lähtevät tulot työväen kesken niin kauan kuin hän, omistaja itse, olisi maailmalla”. Lähtöä ennen pidettävissä juhlissa käy ilmi, että panimolla suhtaudutaan tarpeen tullen luovasti voimassa olevaan lainsäädäntöön:
Silloin vapautti tilanteen [panimotyöläinen] Piggvar, nousten rohkeasti, melkein hävyttömästi pystyyn, ja huudahtaen: »Mitäpä sitten kuin asiaan!» Ja hän sieppasi takalistonsa ja penkin alta pöydälle ison korin, joka oli kymmenlitraisen kaljapullon pesänä. Sitten hän piti (tuo punikki, jonka naama näytti punaisen paperilyhdyn valossa veriappelsiinilta) puheen, jossa hän myönsi, ettei Sorsimo ollut herroista pahimpia, vaan kohteli työmiestä sen arvoisena kuin herrat koiriaan; ja siksi he, oluenpanijat, olivat isännältä lupaa kysymättä valmistaneet kymmenen litraa sellaista, joka ei ollut rapakaljaa, vaan sisälläpiti sekä vierrevoimaa että painoprosentteja, koska nyt porvari taas matkusti huvittelemaan.
Olutkoira 