Olut, joka tuhosi koko panimon. Sellainen löytyy englantilaisen Graham Swiftin läpimurtoromaanista Veden maa (Waterland, 1983), joka oli julkaisemisvuotenaan Booker Prize -ehdokkaana ja on noussut ajan saatossa jonkinasteisen merkkiteoksen asemaan. Veden maa on jotain sukua vinksahtaneille sukukronikoille, joita vaikkapa John Irvingin kirjallinen tehdas on suoltanut, mutta siinä on myös akateemisempaa postmodernia pohdintaa historian merkityksestä ja luonteesta. Ehkä tämän jälkimmäisen takia se muistuttaa olutjoulukalenterin kirjoista eniten Belgian surua.
Päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, jonka isän suvussa on oltu sulunvartijoita kanavan varrella The Fensin alueella ja äiti on paikallista panimosukua. The Fens on otsikon tarkoittama Veden maa. Sukujen tarinoiden lomassa Tom kertoo kosteikkoseudun tarinaa alkaen esihistoriasta ja roomalaisista. Hän osoittaa sanansa koululuokalle, ja tätä kautta päästään käsittelemään myös hänen nykyhetkessä kokemiaan hankaluuksia – mahdollisia potkuja opettajanvirasta ja puolison Maryn mielenterveysongelmia. Mihin historiaa kouluaineena tarvitaan? Tom yrittää vastata kysymykseen omalla versiollaan suvun ja kotiseudun menneisyydestä.
Kaikkien karmeiden käänteiden synopsista ei tähän mahdu. Yksi merkityksellisimmistä on Freddie Parr -nimisen paikallisen pojan kuolema Tomin omina kouluvuosina – miten tapaukseen liittyy Tomin ja hänen isoveljensä Dickin kilpailu Maryn suosiosta? Toinen iso juttu edellisen sukupolven ajalta on edellä mainittu Atkinsonin sukupanimon tuho. Tomin äidinisä Ernest Atkinson on epämiellyttävä tyyppi, jota kotikaupungin väki ei siedä ja jonka haaveille poliittisesta urasta nauretaan. Hänen aikanaan suvun liiketoimet ovat jo pitkään menneet alamäkeä. Ernestin portteria kyllä arvostetaan, mutta kaupungissa ja sen kunniakkaassa panimossa ei tunnu olevan entistä hohtoa.
Ernest kehittelee pitkään vahvaa olutta, jota kutsuu “erikoiseksi”, ja se valmistuukin sopivasti Yrjö V:n kruunajaisportteriksi panimon kotikaupunkiin. Olut on niin nopeasti juovuttavaa, että siitä sekoaa kruunajaispäivänä koko paikkakunta, ja juhlatilaisuudet muuttuvat yksi toisensa jälkeen katastrofiksi.
Isänmaallisen innostuksen lämmittäminä ja sovinnollisen mielen pehmentäminä (kun siis niikseen tulee, kärttyisä oluenpanijakin osaa sanoa “Jumala kuningasta varjelkoon” siinä kuin kuka tahansa) kaupunkilaiset päättävät hetkeksi unohtaa erimielisyytensä Ernest Atkinsonin kanssa. Riemujuhlan päivä lähestyi. He palasivat muistoissaan muinaisiin aikoihin, jolloin heillä oli ollut lupa kumota olutta jalon asian tähden; he muistivat Viktorian hallituskauden 50- ja 60-vuotisjuhlaportterit, jopa Grand ’51:n, ja niiden myötä nuo onnelliset päivät, jolloin kaupunki oli kukoistanut…
Mitä sisälsi tämä Kruunajaisportteri, jota tarjottiin tummanruskeassa, kapeammassa ja pitkänomaisemmassa pullossa kuin myöhempien aikojen olutpullo, varustettuna kohokirjaimisella tekstillä “Atkinson – Gildsey” sekä etiketillä, jossa oli kookas kruunu, valtikka sekä reunus, jossa vuorottelivat pienemmät kruunut ja Union Jackit? Nektaria? Myrkkyä? Iloa? Hulluutta? Hänen Majesteettinsa alamaisten pullotettuja manioita?
Kuin pisteenä i:n päälle yöllä huomataan panimorakennuksen olevan liekeissä. Omistajaa ei myöskään näy missään. Tuhkaksi palava panimo merkitsee koko sukuyrityksen loppua, ja kun palon syyksi kirjataan onnettomuus, yleisen tulkinnan mukaan Ernest on järjestänyt tempulla isot vakuutusrahat itselleen. Hän vetäytyy tyttärensä – Tomin äidin – kanssa suvun loiston päivinä hankittuun kartanoon, jossa he tekevät olutta enää omaksi ilokseen. Tässä vaiheessa oluenpanijan “kärttyisyyteen” ja juomiseen liittyy jo toisenlaista sairautta, esimerkiksi hänen suhteensa Helen-tyttäreen on enemmän kuin isällisen lämmin. (Kummallista: on kuin jonkinlainen insestiepisodi kuuluisi pakollisena 80-luvun laajoihin sukutarinoihin, niitä löytyy myös alussa mainituilta Irvingiltä ja Clausilta.) Taipumuksella on tietysti omat hirvittävät seurauksensa.
Yleisesti ottaen lapset kasvavat tavalla tai toisella vanhempiensa kaltaisiksi, ja jossain muodossa menneisyyden kauhut nousevat vainoamaan aina uusia sukupolvia. Tämän toisteisuuden takia edistystä ei tapahdu, ja varhaisempien vaiheiden pohdiskelu auttaa korkeintaan ymmärtämään vähän nykypäivän vaikeuksia. Syitä ja selityksiä asioille ei aina löydy, vaan tuloksena voi myös olla vain lisää arvoituksia. Jotenkin näin Tom Crickin melko pessimististä käsitystä historiasta on tulkittu: menneisyydellä ja sen tuntemisella ei ole lopulta juurikaan parantavaa voimaa. Suossa, johon ihmiset uppoavat sukupolvi sukupolvelta syvemmin, Atkinsonin panimolla ja Ernestin oluella on ehkä niilläkin symbolinen roolinsa: vedestä olutkin syntyy, mutta sen tuoma vauraus ja onni voi kääntyä epäonneksi ja painajaiseksi.
(Kuva: Vicky Brock, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)
Olutkoira 