Askel tyhjyyteen ei ole Agatha Christien murhamysteereistä se, jossa uhri surmataan olueen sekoitetulla myrkyllä. Palataan tuohon toiseen kirjaan postauksen lopussa. (Spoilerivaroitus: Tästä eteenpäin ei tietenkään kannata lukea, jos pelkää Christien kirjojen juonipaljastuksia.)
Kuitenkin Askelessa tyhjyyteen siis on myös kohtaus, jossa toinen sankareista, Bobby Jones, melkein kuolee juotuaan myrkytettyä olutta. Bobbyn yksinäinen piknik lähes kohtalokkaine juomineen on käännekohta, jossa hän siirtyy kirjan alussa tapahtuneen kuolemantapauksen todistajasta murhaajan potentiaaliseksi uhriksi. Murhaajalle on nimittäin selvinnyt, että Bobby tietää liikaa. Myrkky ei kuitenkaan tee tehtäväänsä.
Askel tyhjyyteen on englanniksi Why Didn’t They Ask Evans (1934). Englanninkielinen otsikko viittaa alussa murhatun miehen viimeisiin sanoihin, jotka Bobby kuulee. Sen merkitys selviää tarinan lopussa. “Askel tyhjyyteen” sen sijaan kuvaa uhrin kuolintapaa, hänet kun työnnetään jyrkänteeltä alas golfkentälle.
Why Didn’t They Ask Evans on myös ensi vuonna esitettävän minisarjan nimi. Hugh Laurie käsikirjoittaa ja ohjaa filmatisoinnin ja myös näyttelee yhtä sivuosista. Nyt kun Poirotit ja Marplet on jo aika huolella kaluttu loputtomien tv-sarjojen ja sekalaisten elokuvien myötä, on ihan virkistävää nähdä filmatisointeja myös Christien tuotannon “itsenäisistä” dekkareista ja trillereistä, joissa kaksi tuttua rikosten ratkojaa eivät esiinny.
Näitä kirjoja on yllättävänkin pitkä lista. Luetuin lienee Eikä yksikään pelastunut, jonka klaustrofobisine autiosaaren tunnelmineen on Christien tunnetuimpia juonia. Muuten klassista Christietä taitavat olla ainakin Kohti nollapistettä, Kuolema lähettää viestin, Neiti Pinkertonin salaisuus tai Väärän vänkyrä talo. Tai juuri tämä Askel tyhjyyteen. Jos ylipäänsä Christietä mielellään lukee – vaikka sitten vain 30–40-lukujen englantilaisten miljöiden takia – näissä ei ainakaan kuuluisien salapoliisien puute lainkaan häiritse.
Sinänsä Agatha Christien laajassa tuotannossa on lähes lukukelvotonta tavaraakin, jopa vannoutuneen fanin kannalta. Uran alussa huojuntaa selittää ehkä kokemattomuus, loppuvaiheissa kirjailijaa on joidenkin epäilyjen mukaan vaivannut jopa diagnosoimaton muistisairaus. Siinä välissä, kun Christie oli hionut varsinkin Poirot-instrumenttinsa parhaaseen teräänsä, hän myönsi itsekin kärsineensä leipääntymisestä – ainakin tuon tunnetuimman hahmonsa suhteen.
Poirot-sarjaan kuuluva Viisi pientä possua on muuten se toinen olutmurhakirja, ja siinä myrkyn sekoittaja onnistuukin hankkeessaan. Kirjassa Poirot tutkii taidemaalari Amyas Cralen kuolemaa, joka on tapahtunut 16 vuotta ennen kirjan nykyaikaa. Cralen tytär on sitä mieltä, että hänen äitinsä Carolinen aikoinaan saama tuomio Amyasin murhasta oli väärä. Oikeuden päätöksen mukaan Caroline oli sekoittanut myrkyn miehelleen antamaansa olueen.
Ratkaisun avain ovat kuitenkin jälleen Amyasin omat sanat: kaikki maistuu pahalta tänään. Tästä Poirot päättelee, että kun uhri sanoo Carolinen antaman olutpullon jälkeen “kaiken” maistuvan pahalta, hänen on täytynyt maistaa ensin jotain muuta pahan makuista. Selviää, että syyllinen olikin ollut Amyasin rakastajatar Elsa, joka oli myös tuonut tälle hetkeä aikaisemmin pullollisen olutta – sen, jossa myrkky oli. Carolinen tuomalla oluella uhri oli yrittänyt huuhtoa pahaa makua suustaan juuri ennen kuin myrkky alkoi vaikuttaa.
Askel tyhjyyteen -kirjan Bobby Jones tyytyy toteamaan itsekseen, että olut maistuu “epätavallisen kitkerältä” (unusually bitter). Ehkä tässä olisi nykyajan juonia punoville dekkaristeille pohdittavaa: minkä myrkkyjen maut peittyvät humalan katkeroilla, varsinkin jos humalointi on vedetty tappiin tai vähän sen ylikin. Jos jollakulla tämän päivän fiktiivisellä murhaajalla olisi mietittynä uhri, jolla sattuisi harrastamaan craft beeriä – niin, kuka tietää?
Olutkoira 