Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

2 kommenttia artikkeliin ”Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

  1. Terävä huomio, kelpo koira. Olut[!]kirjoille ei, ehken, 5,5 miljoonaisessa täitasavallassamme liene voimallista ”kaupallista tilausta”.

    Uutta kniigaa kuitenkin kuulemma pukkaa, kiusaksi asti.

    Dzääsmuusikko-taidemaalari Martti Innanen ihaili korven turvenuijaa, joka, joka ainavaan nousee turvesuosta karvareuhka, semmoinen, jossa korvaläpät, boltsissaan…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s