Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)