Alepasta grisetteä

Kirjoitin tämän blogin alkuaikoina vanhasta belgialaisesta oluttyylistä nimeltä grisette. Grisette teki tuolloin neljä vuotta sitten pienimuotoista comebackia oltuaan vuosikymmeniä unohduksissa (myös kotimaassaan Belgiassa). Kun heitin, että tätä olutta nähtäisiin ehkä lähiaikoina ruokakauppojen hyllyillä myös Suomessa, se oli tarkoitettu lähinnä sarkasmiksi.

Tai ehkä jokin kuudes aisti kertoi minulle, että näin voi todella tapahtua. Yksi kansainvälisen pienpanimobuumin perusasioitahan on, että panimot eri maissa ovat kaivaneet monia vanhoja oluttyylejä historian syövereistä. Niitä on herätelty henkiin joskus ilman ihmeempää hajua siitä, millaisista oluista muinoin onkaan ollut kyse. Se on vähän kuin maalaisi oman version Leonardon Viimeisestä ehtoollisesta tietämättä yhtään, keitä siellä paikan päällä oli ja mikä se ehtoollinen edes on.

Nyt on joka tapauksessa tultu sitten tähän, että lähi-Alepastamme kadun toiselta puolelta saa jopa kahta tällaista oluttyyliä – ja molempia nimenomaan suomalaisten pienpanimoiden valmistamina. On toisaalta Maku Brewingin Grisette, 1800-luvun belgialaisten kaivosmiesten janonsammuttaja. Tästä siis tuusulalainen tulkinta. Sitten on kuopiolaisen Iso-Kallan Groteski, joka on tyylilajiltaan grodziskie, länsipuolalainen perinnevehnäolut, josta lisää syyskuun postauksessani. Nämä voivat hyvin perustua joihinkin aitoihin belgialaisiin tai puolalaisiin resepteihin, mutta yhtä mahdollista on, että nykyaikainen reseptiikka on peräisin Kalliovuorten ja Appalakkien väliltä.

* * * * *

Koronavirus on pienentänyt ihmisten elinpiiriä kaikkialla joitakin harvoja maailmankolkkia lukuun ottamatta. Tartuntariski rajoittaa kokoontumisia, ja moni kuuluu muutenkin ihmisryhmiin, joiden ei ole edes syytä poistua neljän seinän sisältä. Näinä päivänä on paljon pysytty kotosalla, ja retket ovat suuntautuneet täällä kaupungissa naapurikortteleihin, puistoihin ja lähikauppaan.

Vaikka olut ei ehkä ole poikkeustilaa elävässä Euroopassa se huolenaihe numero yksi, me harrastajat emme voi olla kantamatta pientä huolta panimoiden, baarien ja muiden alan toimijoiden elannosta. Kenties on hyväkin, jos esimerkiksi lähikaupassa voi tehdä jo matkoja hieman eksoottisempien oluiden pariin. Jos et ole vielä markettisi kotimaisia valikoimia maistellut läpi, käy nyt hakemassa sieltä muutama olut kotiruokien palanpainikkeeksi. (Tai hae ne suoraan panimolta tai olutkaupasta, jos satut asumaan sellaisen lähellä.)

Niin, grisette – mikäs se taas olikaan? Kahden sanan määritelmä on “kaivostyöläisten saison”. Pitemmin sanottuna vaalea tai punaruskea pintahiivaolut, joka on sen verran mieto, että se virkistää raskaan, maan alla vietetyn työpäivän jälkeen. Vanhoissa vallonialaisissa versioissa on ohramaltaan lisäksi vehnämallasta*, ja ne olivat kohtuullisen moderneja “kaupunkioluita” toisin kuin maalaismaiset saisonit. Tämä on toki karkea yleistys.

Testataan Makun Grisetteä (3,9 %). Jo tuoksusta selvää, että kyseessä on belgialaistyylinen olut – siinä tuntuu maanläheistä hiivaperäistä mausteisuutta ja sitrushedelmää. Oluen maku on linjassa tämän aistimuksen kanssa, se ei ehkä ole suoraviivaisin ja selkein mahdollinen vaalea belgialaisolut, mutta sellaiseksi kyllä tunnistettava.

Maussa on kypsää hedelmää, omenapiirakkaa tai jopa marjojen vaikutelmaa, minimaalinen happamuuden aavistus, jopa vähän makeutta. Lisäksi on heinää ja hyvin mietoa eurooppalaista humalaa loppumaussa, johon jää pieni hiivan tunkkaisuus. Maistelemalla on vaikea sanoa, mikä tässä on nimenomaan grisetteä verrattuna moniin muihin vaaleisiin tai punertaviin belgialaistyyppisiin oluihin – ehkä saison-hiiva? Grisette-tyylin rajat eivät varmasti ole kovin selkeät, ja esimerkiksi Makun versiossa ei ole tuota autenttisena pidettyä vehnämallasta (kaurahiutaleita kyllä on).

* * * * *

Minulle sopii hyvin, että kotimainen panimo tekee vähän tunnettua – ja melkein unohdettua – belgialaista olutlaatua. Suosituimpia oluttyylejä, kuten IPA, stout tai hapanoluet, on jo maailmalla liikaa. Tavallaan mietin, että tämänkin oluen markkinointia voisi auttaa, jos olisi päivänselvää, millä tavalla tämä eroaa sukulaisistaan saisonista tai belgialaisesta pale alesta. Mutta toisaalta – ei belgialaisissa panimoissa ennenkään niin kauheasti rasitettu aivoja miettimällä saisonien ja muiden oluiden eroja. Ei olisi aivan väärin sanoa, ettei saison itsekään alun perin mikään oluttyyli edes ollut. Se oli vain vuodenaikaan (ransk. saison, engl. season) liittyvä määre, joka voitiin liittää myös grisetteen – aikoinaan tunnettiin esimerkiksi olut nimeltä grisette de saison.

(*Nämä käsitykset grisettestä perustuvat Phil Markowskin kirjaan Farmhouse Ales ja Stan Hieronymusin kirjaan Brewing with Wheat.)