Uudenvuodenpuhe: Olutnostalgian puolustus

Olutvuosikymmen on tullut päätökseensä. Joillekin oluen parissa puuhaaville se mullisti kaiken: iso pyörä lähti pyörimään. Samalla sekä olutkuplan sisältä että ulkopuolelta löytyy myös niitä, joiden mielestä vuosikymmen tuskin aiheutti edes pintavärähdystä oluen isoihin virtoihin. Kumpikin vastaus voi olla oikea, riippuen siitä millä luvuilla kukin tulkintansa tekee.

Paljon on tapahtunut – ainakin kun katsoo pienpanimo-oluen valmistusta, jakelua ja kulutusta. Amerikassa craft beerin markkinaosuus on kasvanut viidestä noin viiteentoista prosenttiin volyymillä laskettuna. Myynnin arvolla kalkyloiden se lienee jo 25 prosenttia. Suomessa kehitys on mennyt samaan suuntaan, vaikka kaksinumeroisista prosenteista ei vielä puhuttaisikaan. Myös panimoiden määrä on meilläkin moninkertaistunut, kuten muualla länsimaissa.

Tavallista oluenkuluttajaa – ja aktiivisempaa harrastajaakin – muutokset koskettavat lähinnä baariin tai kauppaan kävellessä. Onhan ainakin isompien K-kauppojen ja S-kauppojen juomahyllyillä todella paljon laajemmat valikoimat kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Alkon repertuaari on kasvanut, vaikka siinä muutos ei ehkä ole yhtä ilmeistä. Nettikauppoja on tarjolla moneen makuun.

Yhä useammasta perusbaarista löytyy yhä erilaisempia oluita. Jonkinlaista IPAa saa melkein mistä tahansa kulmakuppilasta. Samalla muodinhaistelijoiden terävin kärki on erkaantunut valtavirrasta ehkä vielä enemmän kuin ennen. Miltei oma lukunsa ovat Paneman tai Pienen tyyppiset paikat – pitkiä hanarivistöjä ja sormi suoraan maailman trendikkäimmillä pulsseilla.

Tarjoilija, oluessani on kaikkea paitsi olutta

Kaikki on siis paremmin kuin ennen. Vai onko? Meikäläiseenkin olutkeskusteluun – siihen vähään, mitä ylipäätään käydään parissa erikoismediassa, someryhmissä ja keskustelupalstoilla – on putkahtanut mukaan lievää tyytymättömyyttä. En tarkoita sinänsä henkilöidä tätä keneenkään, mutta kun väitteitä pitää aina paaluttaa vähintään yhdellä esimerkillä, otetaan sellaiseksi Heikki Kähkösen Viisi Tähteä -median kolumnit. Niissä toistuu napina siitä, miten “uutuuksien perässä juoksevat käsityöoluiden opportunistiharrastajat”, “diipadaapailijat” ja muut hc-harrastajat ovat muovanneet skeneä omannäköisekseen.

Samoja tai vastaavan tyyppisiä valituksen aiheita on kaikunut myös muualta maailmalta. “Craft beer on liian samanlaista kaikkialla”. Sama pieni joukko markkinointitaitoisia panimoita huseeraa kaikilla rintamilla ja tietyt oluen muotit kopioituvat globaalisti. Ensin kaikki Napolista Narvikiin emuloivat Amerikan länsirannikon IPAa, sitten itärannikon. Yksi sopulilauma olutta tekemässä, toinen juomassa.

Tai: “Sokeristen pastry stoutien buumi osoittaa, että pienpanimoala on unohtanut miltä olut maistuu.” Trendit menevät liian kummallisiksi, kun guava-Gose ja struudeli-stout ovat käsityöoluen valtavirtaa. Useampikin olutkirjoittaja on haikaillut paluuta yksinkertaisiin oluihin, joskaan emme ole vielä aivan vakuuttuneita, kiinnostavatko ne sittenkään tarpeeksi aktiiviharrastajien etujoukkoa ja trendsettereitä.

Hetkinen, hetkinen. Mitä oikeastaan tapahtui – ja milloin?

Paradigma vaihtui.

Vähitellen ehkä, mutta aika nopeasti kumminkin.

Tarkoitan tällä ensinnäkin taitoskohtaa, jota voi hieman hahmottaa vaikka selailemalla Santtu Korpisen ja Hannu Nikulaisen kirjaa Suomalaiset pienpanimot (2014). Valtaosa silloisista pienpanimoistamme ponnisti vielä vanhasta paradigmasta – siitä, missä uusi panimo rakensi olutvalikoimansa esimerkiksi pilsin, tumman lagerin, vehnäoluen ja miedonmakuisen (mallasvetoisen) alen varaan.

Kirjassa oli kuitenkin mukana jo myös nuorta polvea, kuten 2010-luvun alussa aloittaneet Ruosniemi, Hiisi ja Pyynikin käsityöläispanimo. Tälle sukupolvelle oli luontevaa aloittaa IPAn, APAn, jopa imperial stoutin tai sour alen kaltaisista oluttyyleistä, jotka vanhemmalle pienpanimoporukalle olivat olleet niitä erikoisuuksia – liian humaloituja, liian vahvoja tai liian happamia muuten kuin pienelle, kokeilunhaluisimmalle osalle yleisöstä.

Karkeasti yleistäen: eurooppalaisen ja amerikkalaisen pienpanimo-oluen ensimmäiset sukupolvet (vuosista 1965–1995 vuoteen 2010) hakivat ideoita ja inspiraatiota oman maan tai Euroopan isojen olutkulttuurien perinteistä, jotkut eurooppalaiset myös Amerikasta. Uusimman polven panimot ja baarit (2010–) monistavat suoraan amerikkalaista craft beer -ideaa ja sen tulkintoja eurooppalaisista olutperinteistä, riippumatta siitä, onko kotipaikka Suomessa, Singaporessa, Slovakiassa vai Saksassa.

Tämä on siis yleistys – lukuisia poikkeuksia löytyy – mutta perustuu kuitenkin havaintoihin todellisuudesta ja on demonstroitavissa vaikkapa edellä mainitun pastry stout -trendin kautta.

Imperial stout: historiallinen eurooppalainen oluttyyli. Ei sisällä ensimmäistäkään pullanmurua tai kahvinpapua. Lisätään siihen amerikkalainen extreme beer -ideologia ja ajatus siitä, että käsityöpanimot innovoivat ja kokeilevat ennakkoluulottomasti. Saadaan alakulttuuri, jossa stouteja tai muita tummia oluita alkaa olla mahdotonta tehdä alle 10-prosenttisina ja ilman sumppia, pirtelöä tai taikinaa. Näin oluelle on tehty sama, minkä Ben & Jerry’s teki aikoinaan jäätelölle.

Nostalgia: koti-ikävä paikkaan, jota ei ollutkaan

Arvostamani olutkirjoittaja Jouni Koskinen, aka Tuopillinen, otti Olutpostin itsenäisyyspäivän pakinassaan mittaa vanhojen hyvien aikojen kaipuusta – siitä, miten olutharrastaminen ennen oli helppoa ja selkeää. (Itse)ironinen pakina heitti reilun kauhallisen suhteellisuudentajua yhtäältä nykypäivän himoharrastajien mutta myös muutosvastarintaisten jupisijoiden suuntaan. Ehkä enemmän jälkimmäisten. Saatan tulkita väärinkin, mutta olin kuulevinani lempeän ivan takana myös pientä omakohtaista nostalgiaa.

Ennen oli erilaista, mutta olivatko asiat paremmin tai huonommin? Presidenttien uudenvuodenpuheita on joskus moitittu ympäripyöreydestä – siitä, ettei valtionpää sano mitään merkityksellistä, tai jos jokin viesti on, se ainakin ilmaistaan hatarasti. En ole presidentti, joten väännän seuraavaksi rautalangasta kolme asiaa, joista en pidä.

Yksi. En tykkää kovin paljon nykyistä olutkenttää hallitsevista mauista. En ole trooppisen, pihkaisen tai ylikypsään kasvikseen viittaavan humaloinnin suuri ystävä. En innostu kovin usein myöskään happamista, marjaisista oluista – varsinkaan jos happojen takana ei ole muuta, moniulotteisempaa makumaailmaa. Enkä pidä tummista oluista, joiden makuhaarukka on sama kuin Pandan joulupöydän konvehtirasialla. Nämä eivät juuri koskaan toimi minulle ainakaan 13–14-prosenttisina, jota ne nykyään usein ovat. Mikään ei enää tunnu miltään, jos liian monissa oluissa on kaikki nupit kaakossa.

Kaksi. Inhoan olla baarissa, jossa 90–95 prosenttia oluista asettuu johonkin äsken luettelemistani makukategorioista. 2010-luvun loppua kohti varsinkin uudemmissa baareissa (toki myös netti- ja kivijalkakaupoissa) olen törmännyt yhä useammin tähän tilanteeseen. Tihrustan epätoivoissani oluiden tietoja, jos löytäisin edes yhden stoutin tai portterin, jota ei ole maustettu leivontatarvikkeilla tai kyllästetty tynnyrin vanilja-viina-aromilla. Ihmettelen, miten viidestätoista hanasta kymmenen voi olla NEIPAa tai muuta Amerikan-makuista alea. Ja niin edelleen.

Kolme. En ole yhtään innostunut siitä, että kaikki Euroopan maat muuttuvat vähitellen enemmän tai vähemmän samanlaisiksi craft beer -kulttuureiksi. Saksalainen IPA tai suomalainen IPA voivat olla parempia kuin moldovalainen IPA, mutta se johtuu vain siitä, että panijoilla on kahdessa ensimmäisessä maassa enemmän osaamista ja resursseja – kaikki kolme kuitenkin tähtäävät samaan amerikkalaiseen esikuvaan. Huolestuttaa salaa eri maiden perinteisten oluiden puolesta, mutta kovin nuiva ei viitsisi olla, kun uudet tekijät ovat innoissaan.

Näiden mieliharmieni takia oma näkemykseni 2010-luvusta olutvuosikymmenenä jää kaksijakoiseksi. Toisaalta on tärkeää ja hienoa, että alalle töihin, olutta ideoimaan ja sitä harrastamaan on tullut niin paljon uusia, innostuneita ihmisiä. Gallonakaupalla hienoa ja innovatiivista olutta on 2010-luvulla pantu ja nautittu. Liiketoiminta kukoistaa yhdellä jos toisella. Silti henkilökohtaisella tasolla olen ollut usein harmissani – ja vähän häpeissänikin – etten ole osannut arvostaa suurta osaa näistä oluista. Harmitukseni on todellakin lähinnä omakohtaista, ja koska tämä blogi on olemassa pitkälti itseäni varten, se saa nyt toimia tämänkin vuodatuksen alustana.

Sanon myös sen, että minä en tietenkään mahda tälle kehitykselle juuri mitään. Panimot eivät ole olemassa minua viihdyttääkseen, vaan tehdäkseen bisnestä. Jos kuluttajien äänekäs enemmistö juuri nyt haluaa tiettyjä noin kolmea tai neljää oluttyyliä, ymmärrän sen hyvin. Silloin niitä on syytä valmistaa, jos haluaa pärjätä alalla, jonka kilpailuasetelma on alkanut ainakin emämaa Amerikassa jo kovasti kiristyä.

Nostalgia – ainakaan minun nostalgiani – ei ole sitä, että ihminen haluaisi palata suoranaisesti johonkin menneeseen aikaan. Kreikkalaisperäisen sanan kirjaimellinen merkitys on ehkä koti-ikävä, mutta monet kirjoittajat ovat muutenkin määritelleet sen kaipuuna johonkin paikkaan tai asiaintilaan, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut olemassakaan. Ei kotiin, josta lähdin, mutta ei myöskään siihen paikkaan, joka kodista on poissa ollessani tullut.

En ikävöi 1990-luvulle tai edes 2000-luvun ensikymmenelle. Totta: silloin monet minua ärsyttävistä trendeistä – kuten hysteerinen uutuusoluiden tehtailu tai äärimmäisten makujen hakeminen – eivät olleet puhjenneet vielä kukkaan. Silti muistan vielä elävästi senkin, että hyviä oluita, hyviä baareja, hyviä kauppavalikoimia ja hyviä olutkirjoittajia oli noihin aikoihin vähemmän kuin nyt. Ehkä huonojakin oli vähemmän, mutta olkoon niin.

Haluaisinko päästä baariin, joka olisi muuten kuin nykyiset craft beer -baarit mutta siellä olisi vaikka 20 hanaa täynnä parhaita esimerkkejä mallasvetoisista oluttyyleistä kuten heller Bock, Dunkles, Scotch ale, dubbel, ambrée, sahti, (polo)tmavý ja Baltic porter – mutta ei juuri lainkaan IPAa, hapanoluita ja pullastouteja? Ja tietenkin kaikki ilman turhia mausteita, lisäaineita tai tynnyrikypsyttelyitä? Ehkä haluaisinkin joskus – ehkä kerran, ehkä silloin tällöin. Mutta en välttämättä haluaisi pakottaa maailmaa itseni näköiseksi, en vaikka voisinkin. Oluttyylejä ja -perinteitä on kymmeniä ellei satoja, ja monimuotoisuuden arvo on tavallaan monimuotoisuudessa itsessään.

Kysymys kansallisten, alueellisten tai paikallisten olutkulttuurien tulevaisuudesta on eri asia, ja vaikeampi kuin se, mitä mieltä globaalien craft-baarien tai -panimoiden valikoimista pitää olla. Paikallisen olutmaiseman suojelussa on luultavasti riski lipsahtaa kansalliskonservatiivisen vanhoillisuuden ansaan, tai elävän kulttuurin museointiin ja muumiointiin. Tätä pohdintaa varmasti käydään niillä alueilla, jossa uhanalaisia olutkulttuureja on – esimerkiksi Baijerin Zoigl-mailla tai Suomen sahtiseuduilla – mutta niitä reseptejä en yritäkään tässä lähteä esittelemään.

Kohti (vieläkin) parempaa vuosikymmentä

Uskon, että Suomessa ja maailmalla ammutaan tänä yönä monta rakettia nyt päättyvän, hienon olutvuosikymmenen kunniaksi. Samalla ehkä skoolataan ja toivotetaan onnea seuraaville kymmenelle olutvuodelle. Itse lopetan vuosikymmenen tässä blogissa tähän suutariin, vaikka omasta mielestäni sen tussahdus onkin omalla tavallaan melko optimistinen. Nyt kun olen saanut hetkeksi sydämeltäni tyytymättömyyden taakan, ehkä voin 2020-luvun alkaessa taas blogia kirjoittaessani hengittää vapaammin.

Paluu vanhaan aikaan on – onneksi – mahdottomuus. Vielä mahdottomampaa on paluu vanhaan hyvään aikaan, koska sitä ei siis todennäköisesti koskaan ollutkaan. Onko uusi parempaa kuin entinen, vai onko modernin ihailijoilta jäänyt jotain ymmärtämättä perinteisestä? Näitä keskusteluja voidaan käydä ja toivottavasti käydään jatkossakin. Juoksuhautoihin ei silti minunkaan mielestäni kannata jäädä kykkimään – ei ainakaan juoksuhautojen itsensä takia.

Advertisement