––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.
Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.
Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.
Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.
Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.
Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.
* * * * *
Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.
Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.
Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?
Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.
Olutkoira 