Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s