Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s