Suomi 100 -postaus: Maakunnat ja niiden oluet

Tämän jutun idea on niin yksinkertainen, ettei se kaipaa pitempiä selittelyjä. Tavoitteena oli juhlistaa Suomen merkkipäivää etsimällä yksi olut joka maakunnasta, ja sanoa jotain jokaisesta maistetusta oluesta. Myönnettäköön, että oluet on testailtu jo etukäteen, joten kaikkea maistelua ja tarinointia ei ole toteutettu nyt itsenäisyyspäivänä.

POHJOIS-POHJANMAA

Humalaja (Sonnisaari, Oulu, 6,7 %). Itsenäisyyden sadas juhlavuosi on ollut Suomessa myös New England IPA:n vuosi. Olutkoira ennusti tammikuussa, että näitä maailmalla suosituiksi tulleita sameita, pehmeän hedelmäisiä mutta kuitenkin ipamaisen katkeria oluita tullaan näkemään myös meillä vuoden mittaan yhä uusia. Tulihan niitä, eikä moinen ennustus salatieteiden opiskelua vaatinutkaan. Oululaisten Humalaja oli tämän pienoistrendin eturintamassa, sitä olivat monet maistelleet jo viime vuoden puolella. Nyt pullosta lasiin kaadettuna se on utuisempi (ja siksi kai tyylinmukaisempi) kuin keväällä helsinkiläisessä baarissa maistamani erä. Tuoksu on kuin jostakin trooppisesta hedelmästä tehtyä marmeladia. Sitä tuo olueen varmasti esimerkiksi Azacca, alfahappopitoisuudeltaan korkein Humalajan neljästä humalasta. Muut ovat samaa maata, ja kitalakeen jääkin katkera happoisuus. Pehmeimmästä päästä NEIPA-oluita tämä ei varmasti ole, mutta tervaporvarit ovat iskeneet sopivaan saumaan noustakseen kansalliseen tietoisuuteen taitavasti tehdyllä ja trendikkäällä tuotteella.

SATAKUNTA

Mufloni CCCCC (Beer Hunter’s, Pori, 7 %). IPA on tämäkin. C-kirjainten rivi käynnistyy yhtä ponnekkaasti kuin itänaapurin entinen nimi, mutta lopussa ei ole p:tä, ja modernina oluena tämä muutenkin assosioituu pikemminkin Amerikan länsirannikolle. Sieltä ovat peräisin viisi c:llä alkavaa humalalajiketta. Muflonin viiden c:n IPA on ollut tuotannossa jo vuodesta 2011, ja jos se syntyessään edusti uutta aaltoa, se on nykypäivänä vahvasti keskellä valtavirtaa. CCCCC on yksi parhaita pisteitä Ratebeerin käyttäjiltä saaneista suomalaisoluista. Viimeksi juomani näyte tästä oluesta pari vuotta sitten oli mangomaisempaa kuin mangosose itse. Tätä postausta varten avaamaani pulloa hedelmät eivät niinkään hallitse, pikemminkin havujen tuoksu ja pihkainen jälkimaku. Suurten humalamäärien kanssa pelaaminen on tällaista: kaksi pulloa eivät ole välttämättä veljiä keskenään. Vaahtoa on muuten kuin belgialaisessa artesaanioluessa. CCCCC on yksi 2010-luvun suomalaisen käsityöolutbuumin keskeisiä sanansaattajia ja on näytellyt todennäköisesti myös jonkinlaista roolia Porin Beer Hunter’sin kovan maineen muodostumisessa. Jos Pori on Suomen Bilbao, Beer Hunter’s on sen Guggenheim.

VARSINAIS-SUOMI

Prykmestar Savukataja (Vakka-Suomen Panimo, 9 %). En aio tässä postauksessa muuten arvottaa tai arvioida maistettuja oluita, mutta Savukatajasta joudun myöntämään, että se on ollut jo pitkään ykkössuosikkini kotimaisista pienpanimo-oluista. Uusikaupunki kuten monet rannikon pikkukaupungit ei ole panimopaikkakuntana mikään eilisen teeren kaupunki, vaan täällä on tykitelty portteria jo 1890-luvulla, ja ehkäpä se oli tummaa, vahvaa ja pohjahiivalla pantua kuten tämä. Savukataja lyö kuitenkin isomman suomalaiskansallisen vaihteen silmään monellakin tasolla: vahvuudessa ei ole arasteltu, ja kun katajan kautta mukaan tuodaan koko sisämaan sahtiperinteen jylhyys, lopputulos on hieman savu-barbecue-kastikkeillekin vivahtava suomalaisen panimoperinteen merkkipaalu, joka hakee omaperäisyydessä vertaistaan. Kevyeen lipittelyyn tämä ei ehkä sovellu mutta juhlahetkeen kyllä.

POHJANMAA/ÖSTERBOTTEN

Heller Bock (Bock’s Corner, Vaasa, 6,5 %). Bock’s Corner majailee Vaasan niin sanotussa Pukinkulmassa, johon panimomestari Hjalmar Westerlund ja kumppanit perustivat Bryggeri Ab Bockin vuonna 1890. Panimo toimi viimeiset parikymmentä vuottaan Hartwallin omistuksessa ja osana, kunnes sulki ovensa vuonna 1987. Lähes satavuotista historiaa jatkaa nyt pari vuotta sitten perustettu pienpanimo, jolta ehdin bongata Alkon hyllystä useamman pintahiivaoluen ennen kuin sitten vastaan tuli vihdoin varsinainen Bock. Muuten sen valikoimasta löytyy sekä saksalaisen että brittiläis-amerikkalaisen perinteen mukaista tavaraa. Tämä Heller Bock on tumman kullankeltainen, ruohoinen ja maltainen. Tuoksussa nenään käy raikas tuoreen herneen tuoksu, kuin suoraan kesäiseltä torilta. Pils-humala kolkuttelee suun takaosaa, mutta kokonaisuutena viljainen olut ei kuitenkaan vivahda paljon tšekkiläiseen suuntaan vaan on nimensä mukaisesti makeahko Bock. Bock ei ole ehkä tällä hetkellä kaikkein trendikkäin oluttyyli, mutta nimi ja historia ehkä velvoittavat. Vaaleiden kevätbockien ystävänä toivon tästä vaasalaisoluesta kehittyvän vielä Suomen paras Bock.

LAPPI

Original 1964 Lager (Tornion Panimo, Tornio, 5,2 %). Tässä on jonkinlainen hyvän olon lager, monestakin syystä. Ensinnäkin tarina siitä, miten alkuperäisen Tornion Panimon seuraajaksi perustettu pienpanimo sai vuonna 1964 Lapin Kulta -reseptin kehittäneen Leo Andelinin panemaan itselleen ”Original 1964 Lagerin” silloisilla spekseillä, on melko vastustamaton. Ainakin Tuopillinen on analysoinut, miten tämä alkuperäisen Lapparin replika vertautuu siihen Lapin Kultaan, jota Hartwall tänä päivänä myy. En ole itse juonut 1964:n kolmosvahvuista versiota, mutta tämä nelonen on raikas, puhtoinen, hedelmäinen, paahtoleipäinen ja piirua vahvemmin humaloitu kuin mikään kotimainen standardikolmonen tai -nelonen. Kyllähän tästä vielä luonteikkaammaksikin pääsisi, mutta jos useammat kotimaiset lagerit olisivat tämän tyyppisiä, joisin niitä paljon tiheämmin. Etiketissä näkyy etäisesti tutunnäköisiä tunturien taakse laskevan auringon värisävyjä, ja jopa tunturipuro-sana on rohjettu mainita etiketin tekstissä.

UUSIMAA

Paavin polku (Fiskarsin panimo, 9 %). Fiskars on suosikkipaikkojani kesäisen terassioluen nauttimiseen. Esimerkiksi ruukkikylän Laundry-ravintolasta löytyy pikkupurtavaa ja näitä Fiskarsin panimon vahvempiakin oluita. Tumma Munkintie karisti jossain vaiheessa hieman alkuaikojen siirappisuuttaan ja on tyylikäs olutsuoritus. Uudempana rinnalle on tullut belgialaisesta vaaleasta tripel-luostarioluesta inspiroitunut Paavin polku. Kypsän aprikoosin värinen samea olut tuoksuu jännästi mintulle ja tupakalle. Paavi kulkee normaaleihin tripel-munkkeihin ja apotteihin verrattuna aika lailla omia polkujaan, tämä on makea, todella tuhti ja mausteinen olut. Maussa on kuivattuja keltaisia hedelmiä ja jälleen vähän sitä tupakkaa, alkoholikin taka-alalla vähän lämmittelee. Nykyaikana, kun useimmissa maissa tehdään kaikkia mahdollisia oluttyylejä ja -erikoisuuksia, olen sitä mieltä, että sivistysvaltiosta pitää löytyä ainakin yksi maailmanluokan belgialaistyylinen tripel. Kannustan uusmaalaisten kulttuurimaisemien keskellä toimivia Malmgårdia ja Fiskarsia tarttumaan tähän haasteeseen; heillä on nyt näistä belgialaishenkisistä oluista jo useampien vuosien kokemus.

AHVENANMAA

Barley Wine (Stallhagen, 10,1 %). Stallhagenin panimoravintola, kuten edellinenkin, on yksi suosikkiolutpaikkojani Suomen kamaralla. Olen käynyt tosin vain kerran, mutta seuraavaa visiittiä jo odottelen. Panimon oluet ovat yleensä lauhkeita kuin Ahvenanmaan ilmasto, ja tyypit ovat kehitelleet reseptejään rauhassa jo vuodesta 2004. Baltic Porteria heiltä ostan melko usein, Julbock tuli taas tänäkin vuonna maistettua, ja tähän esittelyyn päätyi nyt sitten uutuus Barley Wine. Ohraviiniä pääsin testaamaan monille tutussa Oak Barrelissa Helsinki-Vantaalla, jossa pienin annoskoko oli viinilasillisen verran eli 12 cl. Enemmän kuin viinin tunnelmaa tässä oli brändyn tai viskin poltetta, reunustettuna kuivatuilla marjoilla ja kevyellä humaloinnilla. Monia nuppeja oli käännetty kaakkoon, eli sikäli poikkeuksellinen olut stallhagenilaiseksi. Hieman tämäntyyppisiä oluita kuitenkin ehkä seilasi Itämeren laivoilla matkalla Englannista tsaarin valtakuntaan jo 1700-luvulla. Tämä vuosi on tuonut uutta kalastajaa Stallhagenin apajille, kun Ahvenanmaalle avattiin maakunnan toinen panimo Open Water. Saa nähdä millainen kilpailuasetelma kaksikon välille kehittyy.

KANTA-HÄME

Lammin Sahti (Lammin Sahti, 7,5 %). Hämeen sydänmaat ovat sahdin kotialuetta, ja sieltä tulee myös virallinen festariolueni Lammin Sahti. Jos sahtia vain on tarjolla, se on avausjuomani tapahtumassa kuin tapahtumassa. Viimeksi törmäsin siihen joitakin päiviä sitten Bryggeri Helsingissä työpaikan pikkujoulujen jatkoilla, ja itseoikeutetusti sahti oli ensimmäinen tilaukseni. Sahdin saatavuus ylipäänsä on ymmärrettävästi Helsingissä heikko tai korkeintaan vaihteleva, koska kyseessä on tuoretuote ja useimmilta yksityisiltä sahdintekijöiltä sitä ei paljon liikene yli oman käytön. Bryggerissä lammilainen ei ole mikään yllätys sinänsä, koska taustavoimat historiallisten Torikorttelien panimoravintolan taustalla ovat samat kuin Lammilla majailevan sahtipanimon. Jälkimmäinen on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut pienpanimo. En ole kovin hyvä vertailemaan sahteja keskenään, koska niitä niin harvakseltaan pääsee maistelemaan, mutta lammilainen on mielestäni hyvä keskitien ruskea sahti, jota vahva kypsän banaanin maku yhdistää myös Baijerin tummiin vehnäbockeihin.

PÄIJÄT-HÄME

Unto Porter (Kanavan Panimo, 7,1 %). Nelostien linjaus kulki ennen Vääksyn kautta, ja siihen viittasi kai Ultra Brakin kappaleessaan. Siksi kanavapaikkakunta on nimenä monille Suomea etelä-pohjoissuunnassa reissanneille keskimääräistä tutumpi, ja nyt Vääksyssä on toiminut jo toista vuotta sitten panimokin. Jos Päijät-Hämeen konkaripanimo Teerenpeli on jo ajat sitten levittänyt lonkeroitaan isompiinkin kaupunkeihin, Kanavan Panimo on selkeästi pienempi ja paikallisempi. Perinteinen suomalainen oluttyyli portteri kävelee vastaan Kanavan tulkintana jykevästi tuoksuvana, varsinkin kun nautin sitä Spiegelaun stout-lasistani. Tuoksussa on lakritsaa, savua, nahkaa, ehkä pientä lannan vivahdettakin. Vahva portteri on joskus todella makeaa, tämä ei ole. Maku on paahteisen suklainen, mausteinen, vähän puinen, ja humalaa on tyyliin nähden ihan reippaasti. Kahden järven ja useampien teiden yhtymäkohta on itsestäänselvästi paikka, jossa paljon ihmisiä on liikkunut jo muinaisina aikoina, ja jonkinlainen olut niihin kohtaamisiin on takuulla liittynyt. Niinpä on paikallaan, että Vääksyssä on siihen tarkoitukseen panimokin; ilmeisesti aikaisemmin modernin panimohistorian aikana sellaista ei ole ollut.

ETELÄ-POHJANMAA

Pumpkin Ale (Mallaskuu, Lapua, 8 %). Eteläpohjalainen olut on kyllä ennestään tuttua. Mallaskosken oluita olen tietysti maistellut useampia jo 1990-luvun lopulta asti ja juonut niitä joskus heidän panimoravintolassaankin Seinäjoen vesitornissa. Tuon panimon historia ulottuu hieman katkonaisena lähes sadan vuoden taakse. Sen sijaan tämänkertaiseen satsiin valikoitunut Lapuan ylpeys Mallaskuu on kuitenkin vasta pari vuotta vanha ja minulle uusi tuttavuus. Valmistelin tätä postausta erilaisten kurpitsa- ja kalkkunajuhlien aikaan keskellä pimeintä syksyä, joten kurpitsaolut on nyt sitten Mallaskuulta lasissa. Kurpitsat ovat peräisin omasta tarhasta, ja tässä on hyvä vahvan syksyisen oluen tunnelma. Kaneli, muskotti ja muut mausteet hallitsevat, mutta humalaakin on maistuvasti. Prosentit ovat aika korkealla, ja siihen nähden runko ei ole jyhkeimpiä mitä olen kurpitsaoluissa nähnyt, eli ehkä siinä toive tuleville syksyille, mutta kaikkiaan miellyttävä tuttavuus tämäkin.

POHJOIS-KARJALA

Double Doc (Honkavuoren Panimo, Joensuu, 7,3 %). Kun Pohjois-Karjalan ainoa panimo Kiteen Panimo lopetti toimintansa alkuvuodesta 2015, maakunnan ei tarvinnut olla kauan ilman panimoa. Vielä samana vuonna biologikaksikko Jani Honkanen ja Ville Vuorio perustivat panimon kaupunkiin, jonka yliopistolla olivat tutustuneet. Tässä on tausta nyt testissä olleen honkavuorelaisoluen nimelle: molemmilla panimon puuhamiehillä on nimittäin myös tohtorihattu. Tyyliltään olut on tumma Doppelbock. Honkavuorelaiset ovat kertoneet haluavansa tehdä helposti nautittavaa olutta, jossa ei – ajan muotivirtauksesta poiketen – ole liiaksi humalaa. Joensuulainen tuplapukki on makean suklainen olut, mikä usein tähän tyyliin sopiikin. Tuoksu on voimakkaan luumuinen, maltainen, ja melkein siirappia muistuttavan makeuden jälkeen suuhun jää paahtunut leipäinen maku. Näin täyteläinen olut lämmittää mukavasti talvella, kun Pohjois-Karjalassakaan ei oikein voi juoda kaljaa auringonnousuun. Ehkä se siihen tarkoitukseen voisi olla jopa vielä vahvempaa?

ETELÄ-SAVO

Marsalkka Pils (Saimaan Juomatehdas, 5,8 %). Pils-tyyppistä olutta ei ole tähän joukkoon muilta panimoilta mahtunut, vaikka oluttyyli on taas viime aikoina melko suosittu ollutkin myös kotimaassa. Kuten monet muistavat, tänä vuonna on tullut kuluneeksi paitsi sata vuotta Suomen itsenäistymisestä, myös 150 vuotta marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymästä. Toimikoon siis hänen mukaansa nimetty olut pilsnerityylin edustajana tässä kattauksessa. Päämajakaupungin luomupilsneri on alkoholipitoisuudellaan tyylilajinsa vahvimmasta päästä, ja ulkonäöltään samean kellanoranssi. Tuoksussa on panostettu pikemminkin maltaisiin kuin humalaan, ja sen jälkeen maun suhteellisen tanakka katkeruus tuleekin pienenä yllätyksenä. Oluen nimihenkilö saattaa olla jämpti ja korrektisti käyttäytyvä aatelismies ja upseeri, mutta tämä pilsneri tuo pikemminkin mieleen rustiikin maalaispanimon jostakin Tšekin syrjäseuduilta. Ote on jotenkin ronski ja siloittematon. Jalohumalaa ja mahdollisesti myös diasetyyliä löytyy sen verran, että kyllä tämä tšekkiläisestä kävisi, ja se on siis tässä tapauksessa kehu.

POHJOIS-SAVO

American Brown Ale (Olvi, Iisalmi, 4,7 %). Vaikka Savonmaalta pienpanimojakin löytyy, iisalmilainen isompi tekijä on sekin löytänyt itselleen markkinaraon craft beer -segmentistä. Olvin käsityöläistölkit ovat saaneet myötäsukaisia arvioita. IPAnsa Olvi on jo vakiinnuttanut sekä kotimaahan että Suomenlahden eteläpuolelle. Tällaista tummaa pintahiivaolutta kuten sarjan uutuus American Brown Ale on saattanut itse Johan August Sandels juoda Koljonvirralla Suomen sodan aikaan. Näin aromaattisesti ja maukkaasti humaloitua ei silloinen olut ole varmasti ollut, mutta ei se myöskään ollut vaaleaa lageria kuten Olvin Sandels. American Brown Alen kanelia ja muita vanhoja mausteita tulvivassa tuoksussa on toisaalta paljonkin jotain pohjoismaiseen ilmastoon sopivaa. Niinpä tämä tyylilajiltaan kansainvälinen olut saa luvan edustaa tässä postauksessa maakuntaa, jossa on Suomen vanhin itsenäinen panimo – ja siinä lajissa ainoa, joka on onnistunut haukkaamaan itselleen huomattavan siivun naapurimaidenkin olutmarkkinoista ilman, että on itse päätynyt suurempien petojen kitaan.

KYMENLAAKSO

Kaski Kylmäsavulager (Takatalo & Tompuri, Virolahti, 4,6 %). Kaski-olut tuli minulle ensimmäisen kerran vastaan marraskuussa Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa. Mikko oli ollut Takatalo & Tompurin tyyppien apuna keittelemässä aloittelevan panimon tuotteita sen käynnistämisvaiheissa. Tämä savuolut valittiin vuoden parhaaksi vaaleaksi lageriksi Suomen paras olut -mittelössä. Nyt marraskuun lopussa ostamassani Kaski-pullossa on maininta tuosta voitosta ehditty printata jo etikettiinkin. Vaaleassa savulagerissa referenssiolueni olisi varmaan Aecht Schlenkerla Helles Lagerbier, joka on parhaita suomalaisista ruokakaupoista löytyviä lagereita. Tässä savulagerissa on tuoksussa savua ja leipää, vähäsuolaista merivettä, ja maku on myös hyvin viljainen, sen verran kirpakka että täytyy luntata onko reseptissä muutakin kuin ohraa (ei ole). Aavistuksen metallinen, lehtimetsäinen vaalean savulihan fiilis. Olut on samean kullankeltainen, tekee varmasti kunniaa Takatalon ja Tompurin maatilojen historialle, jolloin peltoa on ilmeisesti raivattu kaskeamalla.

PIRKANMAA

Plevnan Siperia (Koskipanimo, Tampere, 8 %). Imperial stout on vahvaa portteria, jota brittien kauppalaivat veivät jo 1700-luvun loppupuolella Venäjälle ja muihin Itämeren maihin. Stoutia pantiin myös Tampereella jo 1800-luvulla Onkiniemessä. Venäjä-yhteyden vuoksi Plevnan stout lienee kuitenkin nimensä saanut, vaikkakin Siperia vie ajatukset etenkin humalointinsa ansiosta Beringinsalmen toiselle puolelle – jos ei nyt Alaskaan niin etelämmäksi Washingtonin ja Oregonin vuorille. Sieltä ovat kotoisin Mount Hood ja muut tässä oluessa käytetyt humalalajikkeet. Kun Siperiaa ensi kerran pantiin Helsingin Pikkulinnun viisivuotisjuhliin vuonna 2005, tällaista humalointia ei ollut stoutissa tai juuri muissakaan oluissa Suomessa nähty. Oma edellinen kokemukseni Siperiasta on hanaoluena eräästä parin vuoden takaisesta oluttapahtumasta, ja silloin ajattelin, että jenkkihumalat jyräsivät turhan paljon oluen muita ominaisuuksia. Nyt pullosta lasiin kaadettuna vaikutelma on lempeämpi, vaikka humalointi toki on yhä huomattavan tömäkkä. Tuoksussa on kahvia ja havuja, suussa kahvinmakuista toffeeta, jykevää paahtunutta mallasta ja vähän maidon makeutta. Turhaan ei Siperia ole Suomen arvostetuimpia oluita, mistä se on vuosien mittaan palkintojakin napannut.

ETELÄ-KARJALA

Maalaine (Panimoyhtiö Tuju, 4,5 %). Vielä pari vuotta sitten olisi eteläkarjalaisen oluen hankkiminen tällaista postausta varten saattanut jäädä haaveeksi. Sinänsä Lappeenrannan panimohistoria ei ole vaatimaton, siellä on tehty aikoinaan niin portteria kuin bockia, münchneriä ja muita saksalaistyyppisiä oluita. Tämän lisäksi Suomi on Lappeenrannan kautta saanut yhden keskeisimmistä keskiolutmerkeistään, Karjalan, joka alkujaan ei ollut suinkaan mikään Hartwallin brändi. Hartwall lopetti Karjalan tuotannon 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen Lappeenrannassa on ollut satunnaisesti pienpanimoita. Nyt kaupungin panimoperinnettä pitää yksinään yllä kahden miehen panimo-operaatio Tuju, jonka maitokauppavahvuista saisonia löysin Helsingistä Pien-olutkaupasta. Kuten nimi lupaa, belgialaisen maalaisoluen hiiva on piiloutuneena tämän oluen aromiin Uuden maailman tyylisen humaloinnin alle. Humalat ovat trooppisen tuoksuista laatua, ja tällä yhdistelmällä tuoreehko lappeenrantalaisolut liittää itsensä yhteen maailmalla tällä hetkellä suosituimmista oluttyylin tulkinnoista.

KESKI-SUOMI

Raivoava Rakki (Panimo Hiisi, Jyväskylä, 6,2 %). Maakuntalaulun männikkömetsät tuoksuvat ja maistuvat tässä keskisuomalaisessa IPAssa kyllä, jenkkihumalien ansiosta nimittäin. Rantojen raidoista en ole varma. Hiiden rakki ei räksytä, vaan puree jalan poikki, jos lähelle päästää, kertoo etiketti. Etiketti paljastaa kuitenkin samalla runsaan maltaisuuden: karamellimallasta ja jotain tummempaakin taitaa tässä olla. Väri on pihkanruskea. Mallas vie nyt ainakin tässä pullossa suorastaan voiton hurjasta humalaisuudesta, mikä tietysti minulle sopiikin. Maltaisuus panee IPA-koiran raivoon huomattavaa sordiinoa. On mahdollista, että pullotuspäivänä tasapaino olisi ollut toisensuuntainen. Hiisi on aktiivinen uuden sukupolven pienpanimo ja tekee paljon yhteistyötä muidenkin, erityisesti kotimaisten toimijoiden kanssa. Villiin muinaiseen mytologiaan viittaava olutnimistö ja visuaalinen tyyli vetoavat, ja panotaitoakin on tainnut karttua sen verran, että Hiisi pysynee jatkossakin yhtenä kotimaisen käsityöolutbuumin vakiokasvoista.

Loppukaneetti

Tarkkasilmäinen on voinut laskea, että maakuntia on Suomessa tänä päivänä 19 ja oluita tässä koosteessa kaksi vähemmän. Kainuulaista ja keskipohjalaista olutta en onnistunut tähän hätään saamaan haltuuni. Joitakin verkkoja yritin laittaa vesille, ja jos noiden maakuntien oluita myöhemmin onnistun hankkimaan, postaan niistä erikseen. Näistä kahdesta maakunnasta ei tällä hetkellä omia panimoja tietääkseni löydy, ei ainakaan sellaisia joiden jakelukanavat ulottuisivat pääkaupunkiseudulle. Suhteellisen satunnaisella otteella valitusta kattauksesta jäi toki pois myös isoja ja tärkeitäkin panimokaupunkeja, ei vähäisimpänä Helsinki.

Mutta lopuksi kuitenkin olennainen: Onnea Suomi – ensin tietenkin satavuotisesta itsenäisyydestä – ja sen perään kaikista uusista ja vanhoista panimoista, joiden määrä lähestyy uhkaavasti sataa (ellei ole jo sitä ylittänyt)!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s