Sessio #1: Taistelin pitkään erikoisolutharrastusta vastaan

Tuopillinen-blogin Jouni Koskinen kutsui suomalaiset olutbloggaajat mukaan yhteispostausten sarjaan, jota kutsutaan kansainvälisen esikuvan mukaan Sessioiksi. Ensimmäisen session aiheeksi Jouni ehdotti keskiolutta. Minulta tuli tällainen omakohtainen tavallinen tarina nuoruudesta lama-Helsingin baareissa.

* * * * *

Tulin oluenjuonti-ikään vuonna 1994, jolloin Suomi kärvisteli vielä laman kurimuksessa ja työttömyysaste oli tapissaan. Asuin vielä kotona Tapiolassa, joka on minusta aina tuntunut enemmän Helsingin satelliitilta: sieltä ei ollut koskaan tarvetta lähteä muualle Espooseen. (En vielä tiennyt vasta avatusta Gallows Birdistä mitään.) En sano, että lama sinänsä olisi koskettanut pahimmin sitä elämää, jota siellä näin, mutta taustalla se kuitenkin kummitteli.

Viimeisenä kouluvuonna monet harrastivat aika huoletonta kaljoittelua. Oli arki tai viikonloppu, harva se ilta joku kavereista ehdotti paria tai useampaa tuoppia joko jossain Espoon surullisista paikallisista tai sitten lahden vastarannalla Helsingin värivalojen vilskeessä. En muista, että reissuista olisi erityisemmin seuraavina aamuina kärsitty. Joskus pöntössä porisi kotioluttakin paikallisen kotiolutkaupan pakkauksesta. Se oli harmaanruskeaa mönjää mutta meni alas, jos parempaa ei ollut tarjolla.

Tapiolassa oli Mr. Pickwick eli tuttavallisemmin Mr. Big Dick, joka oli aloittanut 1960-luvulla Tapion Tuoppina ja on nyt taas vaihtanut jo ajat sitten nimeään. Sinne avautui myös baari nimeltä Vihtori, jossa istui ja tanssi monennäköistä porukkaa, niitäkin, joilla ote elämän valttikorteista oli jo hauras. Arki-iltaisin baarit kumisivat usein tyhjyyttään. Otaniemen urheiluhallin kahvila oli vilkkaampi, koska siellä sentään kävi treenivuorolaisia palauttavilla. Joskus tanssittiin Garden-hotellin diskossa.

Helsingin puolella oli a-kirjaimella alkavia jorauspaikkoja, Alibi Hietaniemenkadulla, Arkadia Pohjoisella Rautatienkadulla ja Adlon Pörssitalossa. Bier Akademie oli KY:n bilehelvetin olutpainotteisempi puoli, josta tuli myöhemmin Ale Pub. Sedu ei ollut vielä tullut Helsinkiin. Joskus käytiin tunnelmallisemmissakin oluthuoneissa kuten Kappelin kellarissa.

Tolkit-portailla_Flickr_Stephen-D-Strowes_CC-BY-SA-2-0-att

Kuva: Stephen D. Strowes, Flickr.com, CC BY-SA 2.0. 

Olin muuttanut vuoden 1995 syksynä Sörnäisiin. Suomi oli jo kenties ravistellut pahimmat laman kauhut harteiltaan, mutta kaupunkikuvassa ne kuuluisat lamavuosien kaljakuppilat olivat yhä vahvasti esillä, varsinkin Kalliossa. Kun Lapinlahden Linnut laulavat, että ”Jyke’s Pubissa olut vaahtoaa”, pystyn palauttamaan mieleen jonkinlaisen omakohtaisen muiston siitä vaahdosta.

Menin opiskelemaan. Espoon baarit jäivät ja ehkä tutummaksi tulivat jotkut opiskelijoiden suosimat paikat yliopiston keskustakampuksen tuntumassa tai milloin milläkin kantakaupungin kulmalla. Yksi asia yhdisti niitäkin – keskiolut. Kuten Arde ansiokkaassa muistelossaan jo mainitsikin, A-olut baarien pääasiallisena hanatuotteena oli tuohon aikaan jo käytännössä mennyttä maailmaa.

Joskus harvoin tuli juotua erikoisempia oluita. Muistan ensimmäisiltä Tallinnan reissuilta tumman vahvan oluen, joka oli härömmän makuista kuin Viron isojen panimojen nykyiset tumet ja portterit. Ehkä tällaisia oli useampiakin, yksi mieleen jäänyt nimi on Rüütli, reilu 7-prosenttinen olut. Samoin hankin ruokakaupoista ajoittain brittibittereitä, oli Shepherd Neamen oluita, Ruddles Countya ja vastaavia. Guinnessia tai Kilkennyä päätyi silloin tällöin tilaamaan baarissa.

Yksi opiskelukaveri kehui brittioluita hyviksi ”dokausoluiksi”. Väitin vastaan, koska itse mielsin ne harvinaisiin nautiskeluhetkiin soveltuviksi. Jos dokausolut olisi pitänyt nimetä, olisin ehdottomasti ollut kotimaisen keskioluen kannalla. Myöhemmin olen tietysti ymmärtänyt tuon kaverin pointin. Britithän ovat keksineet koko sessionability-käsitteen: oluen, joka on sekä niin mietoa että niin hyvää, että sitä voi juoda huoletta koko illan.

Toinen kaveri tykkäsi belgialaisista oluista, osti niitä Alkosta ja houkutteli joskus Vastarannan Kiiskeen, joka sijaitsi vielä silloin Tennispalatsissa. Minä olin se tyyppi, joka tilasi Vastarannan Kiiskessä keskiolutta. Belgialaiset oluet eivät kiehtoneet. En edes muista, mikä niissä tökki. Ehkä kehitin defenssin sellaista asiaa kohtaan, mistä jotkut jaksoivat touhottaa mielestäni tarpeettoman paljon. Tai sitten olutkäyttäytymiseni ei yksinkertaisesti vain ollut rationaalista, ei se varmaan vieläkään ole.

Mainitsin tämän kirjoituksen otsikossa, että taistelin erikoisolutharrastusta vastaan. Mahdollisesti se, mitä vastaan taistelin, oli silti pikemminkin erikoisolutharrastajan leima. En halunnut olla olutsnobi; ajattelin, ettei se ollut oma juttuni, vaikka muut saivat sitä tietenkin minun puolestani olla. Join silti silloin tällöin brittioluita ja, no, siihen aikaan mitä tahansa Staropramenia pidettiin suurena erikoisuutena.

Liikuin myös välillä opiskelijapiireissä, joiden yllä tuntui leijuvan jonkin vanhan vasemmistolaisen kulttuuriestetiikan henki. Oltiin ikään kuin duunareita jollain tasolla vaikkei oltukaan. Idolit olivat kotimaisia kaljalle persoja kulttuuripersoonia, eivätkä ne varmaan juoneet mitään ulkomaisia hienosteluoluita. Punkkua mieluummin. Tai mistä sitäkään tiesi, tällaisethan olivat kirjoittamattomia sääntöjä, joita piti rivien välistä tulkita ja saattoi ymmärtää väärin.

Keskioluen asemaa erityisesti sosiaalisten tilanteiden vauhdittajana ei siis tahtonut mikään järkyttää. Olin ostanut myytin oluesta mutkattomana viihtymisjuomana, jota ei kuulunut miettiä ja analysoida enempää kuin oli välttämätöntä. Se mitä hanasta tuli kun pyysi ison tuopin oli hyvää ja sillä siisti. Kun kaikki edellä kuvatut vuodet tiivistää muutamaan kappaleeseen, homma kuulostaa kyllä kovalta tenuttamiselta. Eihän se sellaista ollut, mutta aika paljon empiriaa noina aikoina keskioluesta kertyi, yhteen laskettuna.

Tulkoon Leffeys

Hassua ajatella nyt, mutta yksi olut muutti kaiken. Joskus vuoden 2004 keväällä näin oman olutharrastukseni tulevaisuuden, ja sen nimi oli Leffe. En ollut kyseistä merkkiä ennen noteerannut, vaikka sitä varmaan olisi Alkostakin saanut. Minulle kävi kuitenkin niin, että eräs merkittävä ihminen toi Brysselin-matkaltaan tuliaisena komean pahviboksin, jossa oli neljä erityyppistä Leffe-olutta ja kaksi asiaankuuluvaa maljalasia.

”Lefa” oli tietysti vain porttituote belgialaisten oluiden maailmaan. Muutimme Belgiaan vielä samana vuonna, ja siellä oleskellessa tuli maisteltua aika suuri osa paikallisten olutkauppojen ja baarien valikoimista. Jollain perverssillä logiikalla tämä uudelleen virinnyt olutharrastus laajeni sitten kotimaahan palattua belgialaisista oluista myös kaikkeen muuhun hyvään olueen.

Snobi en silti yhä nykyäänkään mielelläni olisi. Mahdotonta sitä vaikutelmaa kai on enää välttää. Käy varmasti selväksi, kun vähänkin tätä blogia lukee, etten enää pitkään aikaan ole kovin usein tilannut baarissa normaalia Koffin, Hartwallin tai Olvin kolmosta, jos muita vaihtoehtoja on runsaasti tarjolla. Yhä vaikeampi on silti muistaa sitä refleksiä, joka minut vielä takavuosina sai nauttimaan ainakin baarissa lähtökohtaisesti keskiolutta, vaikka muitakin laatuja olisi jo ollut tarjolla.

Toisille keskikalja maistuu parhaiten, ja juonhan minäkin sitä, kun tarjotaan. Mutta miksen minäkin joisi muina aikoina niitä oluita, joista eniten pidän? En usko, että keskari on enää kaikille se default-olut johon suhteutettuna kaikki muu on erikoista, kummallista tai vaatii erillisiä perusteluja. Pitkään näin tuntui olevan. Sen verran on ehkä maailma ympärillä muuttunut.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Sessio #1: Taistelin pitkään erikoisolutharrastusta vastaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s