Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s