Vuoden olutilmiöt: Viisi villiviikaria Belgiasta

On ollut mielenkiintoista seurata viimeisten kymmenen vuoden aikana, miten belgialaiset panimot ovat innostuneet uudestaan joistakin vanhoista jutuista, kun ne ovat ensin nousseet suosituiksi Yhdysvalloissa ja muissa olutmaissa.

Belgia oli pitkään oluensa suhteen melko itseriittoinen, eivätkä sikäläiset panimomestarit nähneet kovin suurta tarvetta ottaa ulkomailta oppia siihen, miten olutta kannattaa tehdä. Tehtiin luostarioluita ja eri tyyppisiä paikallisia erikoisuuksia, ja kysyntää niille riitti ulkomaita myöten – ehkä erityisesti juuri Atlantin takana.

Sittemmin amerikkalaisten oma pienpanimosektori on vahvistunut ja innoittanut Euroopan maiden pienpanimoita vastaavaan kasvuhuumaan. Viimeistään tässä vaiheessa viestit lähtivät kulkemaan myös toiseen suuntaan. Belgian panimoissa alettiin kuunnella yhä tarkemmin, mitä asiakkaat ulkomailla halusivat.

Tuli ilmiö toisensa jälkeen. Haluttiin enemmän humalaa ja erilaisia humalalajikkeita: belgialaiset ryhtyivät panemaan “ipoja”. Sitten kaikki kypsyttelivät oluitaan viinin ja vahvojen viinojen kyllästämissä tynnyreissä, joten belgialaisetkin ottivat tämän vanhan tavan uudestaan laajemmin käyttöön. Tai toivottiin saisonia ja belgialaiset tekivät saisonia – vaikka olivat olleet jo välillä vähällä unohtaa koko tyylin.

Viimeisimpien villitysten joukossa on ollut maailmalla suositun wild beer -ajatuksen soveltaminen. Tälläkin kulttuurilla (sic) on vankka tausta Belgiassa – pitkään oluen käyttäminen Brettanomyces-hiivoilla oli heidän yksinoikeutensa. Belgiassa se tosin kuului lähes pelkästään lambic-maailmaan. Kun muualla olutmaailmassa alettiin kokeilla brettoja muissakin oluttyyleissä, ei kestänyt kauan ennen kuin belgialaiset hyppäsivät tähänkin omaan vanhaan kelkkaansa mukaan.

Vaikka otsikossa kutsun villiyttä vuoden olutilmiöksi, kyseessä ei ole suinkaan vasta tänä vuonna alkanut muotivirtaus. Omaan tutkaani näitä oluita on kuitenkin ilmestynyt Belgian kaupoissa ja baareissa tänä vuonna selvästi entistä enemmän, joten siitä tällainen yleistys. Seuraavassa maistelukokemuksia viidestä villistä belgialaisesta, joukossa niin uutuuksia kuin pari ikiaikaista klassikkoakin.

Senne & Mont de Salève Double Saison

Etiketin kulmassa on teksti “w. Brett” eli mukana on sitä itseään, tuoksussa ehkä häivähdys Brysselin kotieläinpuistoa. Samainen Brettanomyces taitaa tuntua myös suun takaosassa humalan kumppanina.

Tämä muistuttaa makuelämyksenä aika paljon Brooklyn Breweryn Sorachi Ace Saisonia; jokin yrttinen tai ruohoinen, vähän aasialainen tunnelma yhdistää tätä ja sitä. Olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mitä humalaa Double Saisonissa käytettiin.

Kokonaisuutena olut on varsin erilainen kuin toiset tietämäni belgialaiset double saisonit (tai sellaisina pitämäni) eli Moinette Blonde ja La Moneuse. Hapan olut tämäkään ei ole. Väri on hyvin vaalean keltainen “witkapstimulomainen”, sameampi kyllä.

Straffe Hendrik Brugs Tripel 2016 Wild

Brettanomyces tuntuu lähinnä tuoksussa. Se tuo etäisesti mieleen Bruggen kadulla jolkottelevien hevosten jätökset. Maku taitaa kuitenkin olla hyvin lähellä panimon normaalia tripeliä (9 %), joka tämän villiversion pohjana onkin: kullanvaalea lakritsisen kinuskinen ja alkoholilla lämmittävä olut, jossa makeutta jää jopa jälkiruokamaiseen jälkimakuun.

Ehkä villihiiva tuo makuunkin hienoisen vivahteensa, mutta rinnalla ei nyt ole ei-villiä versiota josta tämän voisi tarkistaa. Jos joku villihiivoja pelkää, niin tässä oluessa ei kyllä ole mitään pelättävää. Ihan hyvä että tällainenkin on tehty, ja panimo lupaa etiketissä maun myös kehittyvän useampien vuosien varastoinnissa.

Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix

Multaisen kaarnapinnan alla on monille tämän värisille belgialaisille oluille tyypillistä hedelmäisen mausteista karamellisuutta. Jälkimaku on vähän kirpeä ja yllättävän sitkeä, todellista happamuutta kuitenkaan tuskin lainkaan.

Yksi suhteellisen tuore Ratebeer-arvio on epäillyt infektiota. En usko, että siitä on ainakaan tässä pullossa kyse. Kyllä tämä ihan juotavaa on, mutta jotenkin kaikista belgialaisista oluttyypeistä ei ole eniten omaan makuuni – tai kenties “opittu maku”, jota en ole vielä kaikkien näiden vuosien aikana vain oppinut.

Tämä muuten on Dupontin rinnalla yksi harvoista nyky-saisoneista, joiden juuret ulottuvat lähes katkeamatta jonnekin historian hämäriin, vaikka panimo olikin kai jonkin aikaa telakalla ennen nykyisten omistajien tuloa 1980-luvulla.

Brasserie de la Senne Bruxellensis

 

Panimomestari Yvan De Baets Brasserie de la Sennen panimolla.

Vaahto hyökkää melkein silmille korkkia aukaistessa, vaikka pullo on levännyt nettikaupan kuljetuksen jälkeen jo pari kuukautta kaapissa. Gueuzemäistä sitruunaisuutta tuoksussa, mutta maku on yksinkertaisesti raikkaan hedelmäinen ja sopii mainiosti myös überhappamia ja juurevia lambiceja vieroksuville (eikä tämä siis mikään lambic-johdannainen olekaan). Jälkimakuun jää jonkin verran humalaa.

 

Tätä ja yllä esiteltyä Double Saisonia maistellessa tulee mieleen, että Senne on nyt löytänyt tontin, jolla se sekä on taitojensa puolesta aivan ydinalueellaan että pystyy kanavoimaan Brysselin perinteisiä olutmakuja nyky-yleisölle.

Olen panimosta aina jollain tasolla pitänyt, mutta nämä kaksi nousevat melkeinpä suosikeikseni sen tuotteista. Ja nyt kun kansainvälinen media on leimannut viimeaikaisten terrori-iskujen yhteydessä tuon Molenbeekin suorastaan helvetin esikartanoksi, on hyvä muistaa, että samaisesta Brysselin esikaupungista löytyy paitsi paljon oluthistoriaa niin myös tämä ensiluokkainen nykypanimo.

Orval

Orvalin trappistiolut on kaikkien puolivillien nykyoluiden isosetä, joka on kyntänyt yksinäistä sarkaansa 1930-luvulta lähtien. Täytyy myöntää, etten ole pitkään aikaan sitä juonut, vaikka pitäisi. Yllättävää on ehkä, että se on tätä postausta varten maistelluista oluista (Saison de Pipaix’tä lukuun ottamatta) vähiten Brettanomycesin tuoksuinen.

Toinen yllätys on, että maku tulee hämmentävän lähelle italialaista trappistiserkkua Tre Fontane Tripeliä, jossa ilmeisesti on mausteena eukalyptusta. Ehkä se, mitä Tre Fontanessa olin maistavinani eukalyptuksena olikin vain jotain yleistä trappistiluostarin makua, mitä maallikko ei pysty paikallistamaan. (Todennäköisesti humalaa?)

Ja vielä tämä: yksi parhaista olutluonnehdinnoista koskaan oli Tim Webbin takavuosina Orvalista esittämä arvio, “God’s home-brew”. Joidenkin kriitikoiden mukaan Orval ei ole enää yhtä monisärmäinen taivaan lahja kuin vielä tuolloin vuosituhannen vaihteessa, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö se olisi yksi viimeisten viidenkymmenen vuoden merkittävimpiä oluita.