1001 olutta, joita kannattaa juoda vasta kun olet kuollut

Ostin alennuslaareista pari olutarviokirjaa, ja ne pysäyttivät miettimään, millaisia kirjoja tai suosituksia oluita valitessani kaipaan. Pisteitä vai tarinoita vai molempia? Ja kuuluuko hypätä suoraan niiden oluiden yli, joita ei erityisemmin kehuta?

Flickr_belarus_Paul_CC-BY-2-0att.jpgAinakin takavuosina valtaosa maailman kirjakaupoissa myytävistä olutkirjoista oli sitä lajia, jossa kirjoittaja esittelee mielestään maailman parhaat oluet ja kehottaa lukijaa maistamaan ainakin näitä sataa tai viittäsataa olutta ennen kuin viikatemies korjaa. Joka sivulla on pullon kuva ja sen alla lyhyt arvioteksti sekä mahdollinen pisteytys tähdillä tai sataan ulottuvalla asteikolla.

Varsinkin kansainvälistä alkuperää olevista ”maailman olutoppaista” huomaa toisinaan, ettei sisältöä ole välttämättä päivitetty viimeisimpään laitokseen tai koskaan ennenkään oikein tarkistettu. Valokuvassa näkyvät etiketit voivat olla 1990-luvun designia ja lasiin kaadetun oluen väri jotain muuta kuin sen pitäisi olla. Jos kirja esittelee oluita maittain, esimerkiksi Suomen valinnat on saatettu tehdä aikana, jolloin meillä ei ollut vielä juuri lainkaan pienpanimoita (tai kirjoittaja ei ollut tietoinen niistä).

Tuosta hieman falskista kirjatyypistä on tietysti myös rohkaisevia poikkeuksia. Yksi löytöni on ollut brittiläisen oluttuntijan Adrian Tierney-Jonesin toimittama 1001 beers you must try before you die, tarkemmin sanoen vuonna 2013 päivitetty painos. Tämä on varmaan monille tuttu ja toisissa blogeissa jo aiemmin arvioitukin. Jos etsit tällaista laajakulmaobjektiivilla kirjoitettua opasta maailman oluihin, ainakin kaksi asiaa puhuu painokkaasti 1001 beersin puolesta:

1001beers

Olutarvioita kirjoittamassa on ollut nelisenkymmentä asiantuntijaa, ja kukin kirjoittaa tyypillisesti sellaisista oluista, joihin hänellä on kotipaikkansa tai kiinnostustensa ansiosta erityinen suhde. Mukana ovat esimerkiksi Martyn Cornell, Pete Brown, Jeff Evans, Stan Hieronymus, Joris Pattyn ja Ron Pattinson.

Tekstit ovat oikeastaan perinteisten olutarvioiden (eli lähinnä oluen ulkoisten ominaisuuksien läpikäynnin) sijaan kokonaisia miniartikkeleita, jotka valottavat myös juomien ja panimoiden historiallisia asiayhteyksiä ja joissa myös panimomestarit pääsevät välillä ääneen.

Olutharrastustaan aloittelevalle lukijalle, joka haluaa käydä kaupan tai baarin oluthyllyjä nopeasti ja tehokkaasti läpi, tämä kirja on tietysti melko paksu ja monisanainen. Arvioiden lopussa ei ole mitään tähti- tai pistemääriä. Niinpä tekstejä lukematta ei periaatteessa tiedä, kumpaa kannattaa ennemmin metsästää: valkovenäläistä Krinitsa Porteria vai belgialaista Westvleteren 12˚ -trappistiolutta.

Oluet on pantu kirjassa jonkinlaiseen järjestykseen lähinnä värin mukaan: amber, blond, white, dark, specialty. Toisaalta väri taitaa olla suhteellisen subjektiivinen luokittelukriteeri, koska itse olisin etsinyt esimerkiksi kahta edellä mainittua olutta tummien oluiden luvusta. Ne ovat kuitenkin kirjan järjestelmässä meripihkanvärisiä.

79 pisteen olut: erittäin hyvä vai epäonnistunut

Toinen uusi olutkirjahankintani on Valtteri Suorsan laatima Olutopas 2016, siis kotimainen, vuosittain päivitettävä katalogi, jossa käydään läpi koko Alkon perusvalikoima ja osa Suomen maitokauppojen ja ravintoloiden oluttarjonnasta.

Suorsa on ilmeisesti viinikriitikko Pekka Suorsan poika eli ei aivan satunnaisesti juoma-arviobisnekseen päätynyt yksilö, mutta sillä ei ole merkitystä: kuka tahansa muukin olisi voinut tällaisen arviointiurakan tehdä ja tuotteistaa Akateemisen ja Suomalaisen hyllyille myyntiin. Ja takavuosina vastaavia opuksia ovatkin tuottaneet myös muut kotimaiset olutpersoonat.

Suorsalaisessa arviointifilosofiassa on mukana numeerinen arviointi, ja 1001 beers -kirjaan verrattuna kritiikit ovat selvästi lyhyempiä. Kukin olut kuitataan muutamalla niukalla lauseella, joihin ei mahdu juuri mitään kontekstia tai historiaa mukaan. Kahdelle kirjalle on yhteistä se, ettei arvioiduille oluille pyritä systemaattisesti määrittelemään tarkempia ”oluttyylejä”, vaikkakin 1001 oluen teksteistä ne kyllä useinkin käyvät selville.

Teoreettiset enimmäispisteet ovat siis tässä Olutopas 2016:ssa pyöreät 100, mutta varsinkin Ratebeeriin tottuneille voi tulla yllätyksenä, että alin kirjassa annettu pistemäärä on 77 (alkoholitonta olutta lukuun ottamatta). Kyseenalaisen kunnian saavat jakaa Koff Lite ja Riedenburger Glutenfrei. Muutenkin alle 80 pisteen arvioita saavat oikeastaan vain globaalien panimojättien massalagerit. Yli 96 pistettä ei mikään olut myöskään saa.

No, kirjan alussa pisteytyslogiikka selitetäänkin. 79 tai alle merkitsee, että oluessa on jokin ”huomattavasti häiritsevä ominaisuus” (vika?), joka ”ei tuo mitään lisäarvoa”. Aivot täytyy siis kääntää tätä kirjaa lukiessa eri asentoon kuin esimerkiksi juuri Ratebeeria selaillessa. Siellähän 79 pistettä on usein itselleni aika kovakin suositus! Niin ainakin ajattelen, kun kyttään joitain pienpanimoiden bockeja tai Belgian aluetason oluita, joille reittaajilta ei yleensä heltiä yli 90 pistettä, vaikka oluet olisivat hyviäkin. Ja asteikko on siis nollasta sataan.

No kannattaako tätä maistaa vai ei?

Suosittelen lueskelemaan nettiarvioiden ohella myös tämän tyyppisiä kirjoja, erityisesti jos ne ovat hyvin kirjoitettuja ja oluet kattavasti valittu. Tarkoitus ei ole nyt sinänsä asettaa kotimaista Olutopas 2016:ta ja 1001 beersiä mihinkään paremmuusjärjestykseen, mutta täytyy todeta, että varsinkin jälkimmäinen kirja voi todella avartaa kokemattoman olutharrastajan horisontteja. Ja miksei kokeneenkin.

Samoin on ihan hauska katsoa, missä kohdin yksittäisen kirjailijan ja koko reittaavan maailman mielipiteet menevät ristiin. Esimerkiksi Suorsa asettaa aivan kärkipisteille Pyynikin Vahvaportterin, joka taas Ratebeerin kokonaisarviossa kerää selvästi vaatimattomamman tuloksen. Toisaalta Ratebeer-väen arvostamat Mufloni CCCCC IPA ja Weihenstephaner Vitus saavat Olutopas 2016:lta hieman nihkeät pisteet.

Jos käyttää reittaussivustoja vain omien suosikkityylien ja niissä kärkipisteitä saavien oluiden jahtaamiseen, ymmärrys kaikista maailman oluista ainakin jäänee onnettoman ohueksi. Siihen siis viittaa tämän postaukseni ironiseksi tarkoitettu otsikko. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi juoda pelkästään hyviä oluita (jos hyvän määritelmänä on vain se, että kansainvälinen reittaajakollektiivi kohottaa oluen lähelle maagista 100 pistettä).

Toki 1001 beers -kirja noteeraa ison joukon virtuaalisten olutyhteisöjen rakastamia oluita, AleSmith IPAsta De Struise Brouwersin Pannepotiin. Kirjasta kuitenkin löytyvät myös perustelut muun muassa siihen, miksi ihmeessä minun pitäisi juoda Saison Voisinia, Marston’s Old Empireä, Früh Kölschiä (panimon hanasta) tai De Ryck Specialia, vaikka kaikki nämä saavat nettiarvostelijoilta vähätteleviä tuomioita.

Tietysti olisi hauska kuulla, jos jollain meistä paatuneista olutfriikeistä on suosikkioluita, jotka eivät koskaan kerää reittaussivustoilla tai kriitikoiden palstoilla huippupisteitä mutta maistuvat silti vuodesta toiseen!

Adrian Tierney-Jones (toim.). 1001 beers you must try before you die. Cassell Illustrated, Lontoo.

Valtteri Suorsa. Olutopas 2016. Readme.fi, Helsinki.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s