Belgialainen olut vuonna 1914

Olen jo kauan miettinyt, että kirjoittaisin jonkinlaisiksi muistiinpanoiksi kaiken, mitä tiedän tai luulen tietäväni belgialaisesta oluesta. En ole suunnitellut sarjaa sen kummemmin, mutta se saattaa alkaa vaikka tästä kirjoituksesta. Millainen oli vuosisata, joka toi belgialaisen oluen monenmoisten kriisien ja kohtaloiden läpi yhdeksi nykyaikaisen olutmaailman kulmakivistä?

Pari piirrettä on pakko nostaa esiin, kun katsoo belgialaista olutta ja sikäläistä panimokenttää ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Yksi on panimoiden valtava määrä. Huippuvuonna 1907 maassa oli melkein 3 400 panimoa.

tynnyrit_flickr kate hopkins cc by 2 0 mvatt

Tämä ei tosin ole sinänsä belgialainen piirre, vaan myös muissa olutmaissa pienten oluenvalmistajien määrä oli noihin aikoihin huipussaan. Britanniassa oli lähes 7 000 panimoa vuosisadan alkaessa ja Saksassa ilmeisesti jopa parikymmentätuhatta, joista suurin osa etelän valtioissa. Yhdysvalloissa oli reilut 2 000 panimoa. Erityisesti Belgiassa tuolloinen panimotiheys on kuitenkin dramaattisessa kontrastissa nykyajan kanssa.

Panimoala oli kriisiytynyt jo ennen sotaa

Lukemattomien pienpanimoiden aluskasvusto merkitsi yhtäältä sitä, että alueellista vaihtelua esiintyi runsaasti ja erilaisten olutlaatujen kirjo oli siksi suuri. Toisaalta tästä varianssista ei juuri kukaan päässyt nykyaikaisessa mielessä nauttimaan, koska oluet olivat paikallisia ja useimmat joivat oman kylän tai kaupungin baareihin vakiintunutta hanaolutta.

Oli panimotoiminnan asiantuntijoita, joiden mielestä tuotannossa oli ylikapasiteettia ja tehottomuutta. Louis Van den Halle, joka toimi Gentissä panimoalan oppilaitoksen rehtorina, kehotti oluenvalmistajia yhdistämään voimiaan. Vain yhteistyöllä panimot saattaisivat hänen mielestään taata riittävät pääomat alan kehittämiseen.

Myös tuotteen laatu jätti kaiketi toivomisen varaa. Varsinkin aiempina vuosikymmeninä oli usein saatu turhautua panimomestarien kepulikonsteihin, kun nämä olivat parannelleet heikkoja oluitaan ja yrittäneet myydä niitä parempina. Humalan tilalla oli saattanut olla vaikkapa koiruohoa, ja veltolle keitokselle oli annettu potkua meleguettapippurilla tai muilla mausteilla. Jos tässä suhteessa olikin ehkä päästy pahimmasta, belgialainen olut oli kuitenkin keskimäärin hyvin mietoa vielä 1900-luvun alussa.

Olutteollisuuden konsolidoituminen eli keskittyminen yhä harvempiin käsiin oli 1900-luvun megatrendi kaikissa maissa. Jo ennen ensimmäisen maailmansodan alkua panimoluku oli Belgiassa vähentynyt muutamalla kymmenellä vuoden 1907 huippulukemasta. 1920-luvun vaihteessa jäljellä oli enää vähän yli 2 000 panimoa.

Sen lisäksi, että ala kärsi sisäisistä ongelmistaan, belgialaisen oluen ja panimoiden tulevaisuutta varjostivat muutkin uhat. Yksi oli viini, josta oli tulossa noihin aikoihin kaiken kansan juoma. Ranskalaiset olivat tässä tietoisesti asialla ja painoivat viiniensä hintoja alas, jotta myös tavalliset tallaajat oppisivat ostamaan niitä oluiden sijaan. Mainonnassaan viiniteollisuus käytti hyväkseen oluen tahriintunutta mainetta.

Toinen uhka – tai joidenkin panimoalan uudistajien mielestä mahdollisuus – oli pohjahiivaoluen kasvava suosio. Tullit olivat suhteellisen alhaalla, ja baijerilaista olutta virtasi myös Belgiaan. Siihen ihastui varsinkin kaupunkilainen tyylitietoinen väki. Belgialaiset perustivat omiakin pohjahiivaolueen erikoistuneita panimoita, joista ensimmäinen oli ollut brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg (per. 1886). Lager oli luksustuote. Tavallinen työväki niin maalla kuin kaupungeissa tukeutui vanhoihin happamiin oluihin vielä joidenkin vuosikymmenten ajan.

Mitä olisit juonut belgialaisessa baarissa vuonna 1914?

Moni meistä on käynyt kapakassa Belgiassa 2000-luvulla tai ehkä jo viime vuosisadan loppupuolella. Kaikkialla paitsi erikoistuneissa oluthuoneissa suosituimmassa hanassa on nykyään peruslageria, esimerkiksi Stella Artois’ta, Jupileria tai muita isoimpia merkkejä. Lisäksi useimmista tavallisimmistakin baareista löytyy ehkä muutamia luostarioluita, kirsikkaolutta tai jotain Palmin tyyppistä valtavirran alea.

Sata vuotta sitten hanoissa olisivat olleet lähes kokonaan erilaiset oluet. Tämä on luullakseni yksi olennainen pointti, kun pohditaan belgialaisen oluen muutosta sadan vuoden aikavälillä. Jotkut nykyäänkin suositut olutlaadut olivat jo silloin laajasti tunnettuja, esimerkiksi Brysselin lambic, Hoegaardenin vehnäolut tai Mechelenin tumma olut. Useimmat kapakat todennäköisesti myivät kuitenkin lähinnä oman alueensa kansanomaista olutta, joista monet ehkä muistuttivat nykyisiä oud bruin -oluita. Jokin sen tyyppinen tumma hapan olut oli tuon ajan perusolutta.

Luostarioluita eivät tehneet muut kuin trappistit, eivätkä edes kaikki trappistiluostarit vielä myyneet oluitaan laajemmin ulkomaailmalle. Trappistioluet olivat aina tummia. Myös lagerit olivat useimmiten tummia, joskin bockia sai myös vaaleampana. Pils oli olemassa mutta melko marginaalisena. Duvelin tai tripelien kaltaisia vaaleita pintahiivaoluita ei vielä ollut olemassa. Kuten edellä mainitsin, oluet olivat keskimäärin paljon nykyistä miedompia. Trappistit ovat voineet olla suunnilleen nykyisen vahvuisia, mutta niitä ei kadunmiehen ulottuvilla siis käytännössä vielä ollut.

Sitten tuli sota ja sekoitti asioita useammallakin tapaa vielä vähän lisää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s