Olutpatikointi unelmana, vaikka viimeksi jalkoihin sattui

Jo iät ja ajat Olutkoiran ajatus unelmalomasta on ollut vaeltaa olutseudulla, jolla voi iltaisin päättää kävelyn kodikkaaseen pubiin ja ehkä aamupäivällä herättyään vierailla jossakin paikallisessa panimossa.

Laiska luonne ja elämän muut kiireet vain estävät tällaisen toiminnan useimmilla lomakausilla.

Edellinen kerta, jolloin vaelluskengät vedettiin jalkoihin, oli jo useampi vuosi sitten Pohjois-Englannissa Peak Districtissä. Juna vei Manchester Piccadillyn asemalta Edalen kylään, josta polku nousee korkealle nummialueelle.

Edale_Mr-Thinktank-Flickr-CC BY 2-0-attEdalessa toimi muutaman vuoden ajan 2000-luvulla jopa panimo, Edale Brewing Co, joka kuitenkaan meidän patikkaretkemme aikoihin ei enää tehnyt olutta muuten kuin paikallisiin tapahtumiin. Sen tuotteita ei siis päästy kokeilemaan. Myöskään paikalliseen majataloon ei pysähdytty, koska nummelle oli noustava, jos sieltä halusi alas ennen pimeää.

Polku kiemurteli kylän laidasta lammaslaitumen halki kohti Kinder Scoutin huippua, tai pitäisikö sanoa ylätasankoa. Kartan mukaan laki oli reilun 600 metrin korkeudessa, eli kiipeämistä oli jonkin verran, mutta pari vuotta aikaisemmin käytyihin Lapin tuntureihin verrattuna maltillisesti.

Ongelmitta ei kylläkään ylös päästy. Polku nimittäin yhtyi ennen pitkää huipulta virtaavan puron lohkareiseen uomaan, ja ylöspäin haluavan oli hivuttauduttava kivenjärkäleeltä toiselle. Nousu kävi niin hitaasti, että poikkesimme polulta pian tiettömään kanervikkoon. Tarpominen jyrkässä rinteessä ei ollut helppoa sekään mutta tuntui sentään kivikkoa turvallisemmalta.

Kinder-Scout_Flickr-Smabs-Sputzer-CC-BY-2-0-attKinder Scoutin laella etenemisen olisi luullut olevan vaivattomampaa. Alas virtaava vesi oli kuitenkin kovertanut nummen maa-ainekseen kuiluja, joiden reittejä ei kartasta nähnyt. Maisemat Edalen laakson suuntaan olivat toki upeat, kun aurinko alkoi vähitellen laskea. Oli silti pieni helpotus löytää vihdoin alas nummelta johtava polku. Sen jälkeen reittiä ei enää tarvinnut arvailla.

Alkuillaksi ehdimmekin mukavasti Hayfieldin kylään, josta majapaikaksi oli jo etukäteen valittu The Royal Hotel. Nimi voi johtaa harhaan: kyseessä on 1700-luvulta periytyvä majatalo, coaching inn. Alakerrassa oli kodikas pubi, ja huoneet olivat toimivan viihtyisiä, ehkä maalaiskylän mittapuulla ylellisiäkin.

Hanassa oli perinteikkään manchesteriläispanimon Hydes Breweryn tuotteita, ja muistikuvien mukaan myös vieraileva olut tai pari. Jälkimmäisistä meille ei jäänyt tarkempia merkintöjä, vaikka hienoja oluita joka tapauksessa juotiin. Majatalon kotisivujen perusteella näyttäisi, että talon olut tulee nykyisin vieläkin lähempää, Bollingtonin kylässä olevasta Happy Valley Brewerystä. Hyvä niin.

Royal-Hotel_Flickr-mole-volio-CC-BY-2-0-attAamu oli sumuisen kostea, mutta matka jatkui. Varpaat muistuttivat tässä vaiheessa siitä, että pari päivää aikaisemmin hankitut vaelluslenkkarit olivat osoittautumassa liian pieniksi. Tuo ongelma vain oli ollut helppo sivuuttaa edellisenä iltana, kun horisontissa oli alkanut siintää Royal Hotelin baari real aleineen ja ruokineen.

Vähän matkan päässä oli New Mills, muinainen teollisuuskaupunki samaisen Sett-joen laaksossa, jota olimme seurailleet Kinder Scoutilta saakka. New Millsin kohdalla pieni Sett yhtyy Goyt-jokeen ja vedet jatkavat matkaansa kohti Merseytä ja Liverpoolia. Joen muodostamassa rotkossa vanha 1700-luvun puuvillatehdas on ollut nyt viimeiset 30 vuotta poissa käytöstä, mutta maisema sillalta on dramaattinen, sukua Uudenmaan vanhoille ruukkikylille.

Torr-Vale-Mill-Flickr-Pete-Birkinshaw-CC-BY-2-0-attNew Millsistä löytyi mainio antikvariaatti, josta tehdyt ostokset repuissamme lähdimme samoamaan Peak Forest Canal -kanavan vartta seuraavaan etappiin, The Swan -pubiin. Katselin nyt pubia tuoreemmasta Google Street View -kuvasta, ja sekin näyttää saaneen ”TO LET – FLEXIBLE TERMS” -kyltit ikkunoihinsa. Katoavaistahan kaikki on: pubeja tulee ja menee. Tai ainakin menee, toivottavasti myös tulee…

Viimeinen pysähdys ennen Manchesteriin paluuta oli komea Lyme Parkin kartano, joka on tuttu Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjan ystäville Mr Darcyn kotina eli Pemberleynä. Lyme Parkista takaisin päin kävellessä muistan kenkien hiertäneen jo niin pahasti, että piti välillä hipsiä sukkasillaan asfaltilla. Lähimmältä pysäkiltä otettiinkin bussi kaupunkiin.

Lyme-Park_Flickr_Pete-Birkinshaw-CC-BY-2-0-attKilometrejä tuolla Peak Districtin viikonloppupatikoinnilla ei silti kertynyt nimeksikään, olisiko ollut alle 20 km kahteen päivään. Matkalle mahtui kuitenkin riittävästi haastavia polkuja sekä vaihtuvia maisemia, niin luonnon kauneutta kuin vanhoja kulttuuriympäristöjä. Panimoita reitille ei osunut mutta pubeja kyllä.

Nyt kun kevät tulee ja vaelluslenkkarit alkavat taas poltella kaapissa, täytyisi kai ennen pitkää keksiä seuraavan olutmarssin kohde.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s