Viimeisenä iltanaan Konnussa Frodo ja kumppanit söivät hyvin ja kumosivat kolmeen otteeseen kolpakoita.
Sanomalehti Guardianin kulttuurisivuilla on meneillään juttusarja tunnetuissa romaaneissa esiintyvistä ruokalajeista. Viimeisimmässä artikkelissa esitellään reseptin kera Taru sormusten herrasta -kirjan hobittien rakastamia sieniruokia. Kokeilin sientä, pekonia ja purjoa yhdistelevää piirakkaa, jonka toimittaja on kirjan tekstiä väljästi soveltaen kehitellyt.
Resepti viittaa J.R.R. Tolkienin fantasiatrilogian ensimmäisen kirjan tekstiin kohdassa, jossa Frodo, Sam ja Pippin ovat juuri ennen Konnusta lähtöään eksyneet isäntä Magotin tiluksille ja pienen selkkauksen jälkeen saaneet kutsun maatalon päivällispöytään. Guardianin alkuperäinen resepti löytyy täältä ja oma suomenkielinen sovellukseni tämän postauksen alalaidasta.
Pari muuta talon väkeen kuuluvaa hobittia tuli sisään. Hetken päästä neljätoista henkeä istuutui syömään. Olutta oli mielin määrin ja valtava vadillinen sieniä ja pekonia, sekä paljon muuta kunnon maalaisruokaa.
Paitsi hobittien suuri rakkaus sieniin, myös heidän mieltymyksensä olueen jäi omaankin mieleeni jo ensimmäiseltä kerralta, kun ala-asteella luin Sormusten herraa. Olut tärkeänä osana hobittielämää tuntui selviöltä, vaikka en vielä 11-vuotiaana ollut aktiivinen olutharrastaja!
Juuri paria sivua ennen Magotin päivällistä on itse asiassa kerrottu myös, kuinka hobitit taloon saapuessaan otettiin vastaan erittäin vieraanvaraisesti. Pippin-raukka oli laskenut ehtivänsä illaksi Rungon kylään Kultaiseen Ahveneen, josta saa ”Itäneljännyksen parasta olutta”, ja vasta Rouva Magotin tarjoomukset saavat hänet nielemään pettymyksensä.
He menivät talon keittiöön ja istuutuivat tulisijan ääreen. Rouva Magot toi olutta valtavassa kannussa ja täytti neljä isoa mukia. Olut oli hyvää, ja Pippin tunsi saaneensa täyden korvauksen siitä, että oli jäänyt vaille Kultaisen Ahvenen iloja. Sam maisteli oluttaan epäillen. Hänellä oli luontaisia ennakkoluuloja Konnun muiden osien asukkaita kohtaan…
Todennäköisesti myös Sam Gamgin ennakkoluulot hälvenevät vähitellen; ellei vielä tässä niin viimeistään illan päätteeksi, kun seurue on jättänyt Magotin talon taakseen ja saapunut joen taakse Frodon väliaikaiseen pakopaikkaan, Krikkolon taloon.
Hobitit olivat jo päiväkausien ajan kiirehtineet metsien läpi heitä takaa ajavien Mustien Ratsastajien edellä, ja ilta Krikkolossa oli viimeinen mahdollisuus rauhoittua kotoisissa oloissa ennen vielä vaarallisempia seikkailuja. Sitä paitsi Rouva Magotilta on saatu mukaan korillinen sieniä. Hobitit pesevät matkan pölyt pois ja laulavat kylpiessään:
Toki kylmää vettä me kaihda emme,
sitä janoon hörppäämme iloksemme,
vaan juomaksi olut on suotavinta,
ja Kuumasta Vedestä pitää pinta.
Näin myös toimitaan. Myöhäisellä iltapalalla hobitit popsivat lisää sieniä ja juovat vielä lisää…..olutta. Kun seurue aamulla jatkaa matkaansa Vanhaan Metsään, se saakin taivaltaa kokonaiset neljä vuorokautta, ennen kuin syyskuun toiseksi viimeisenä iltana saavutaan Briihin, jonka Pomppivan Ponin majatalossa päästään taas tyhjentämään suuria kolpakoita.
Hobitit ja hyvä olut
Millaista olutta hobitit sitten olisivat juoneet? Tähän ei Sormusten herrassa taideta ottaa tarkemmin kantaa, ei edes siihen oliko olut tummaa vai vaaleaa. Mikään historiallinen päättelyketjukaan ei oikein onnistu, kun hobitit eivät ole historian hahmoja.
Sen sijaan on ehkä mahdollista selvitellä, mikä olut olisi voinut virrata Tolkienin lapsuudenmaisemissa Birminghamin laitamilla 1890-luvun lopulla. Tuolloin vielä Worcestershiren maaseutuun kuulunut alue oli kirjailijalle monenlaisen innoituksen lähde, ja hän on myöntänyt lapsuutensa Keski-Englannin olleen myös hobittien maan Konnun esikuva.
Jos Frodon, Pippinin ja Merrin kaltaiset herrashobitit muistuttivat viktoriaanisen maalais-Englannin herrasväkeä, heidän käsitykseensä ”hyvästä oluesta” on luultavasti sisältynyt se, että hyvä olut on varsin vahvaa. Vieraille ei olisi varmasti maalaistalossakaan tarjottu heikompaa, työväelle varattua olutta.
Olut oli Englannissa 1700–1800-luvuilla usein erittäin alkoholipitoista, ja parempi olut on vielä 1800-luvun lopussa ollut vähintään 5–6-prosenttista. Se on saattanut olla paikasta ja laadusta riippuen paljon vahvempaakin. Vasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen oluen alkoholipitoisuus putosi.
Pitkään suursuosiossa ollut portteri oli 1800-luvun loppupuolella Englannissa jo alkanut poistua muodista, joten aivan pikimustaa olutta ei tuolloin myöskään West Midlandsin alueella ehkä tavallisimmin juotu. Jokin muu tummahko olut olisi kyllä voinut tulla kyseeseen, esimerkiksi mild ale tai aikoinaan arvostettu Burton ale.
Burton-upon-Trent sijaitsee vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tolkienin kotiseudulta, mutta Burton ale -tyyppistä olutta tehtiin 1890-luvulla ympäri Englantia. Se oli keskitummaa ja vahvaa. Burtonin kaupungin panimot olivat myös tunnettuja vientioluen tuottajia; niiden tummaa olutta oli laivattu jo sata vuotta aiemmin Itämeren alueelle ja kuuluisia vaaleita oluita esimerkiksi Intiaan.
Kun kerran sienipiirakasta tuli hyvä, sen kyytipojaksi piti siis saada brittiläinen olut, joka jotenkin kuvastaisi Tolkienin nostalgisoiman vanhan Englannin oluttapoja. Päädyin lopulta ostamaan Fuller’s Golden Pride -pullollisen. Fuller’s on lontoolainen panimo, ei Tolkienin kotiseudulta, mutta sen historia ulottuu vuoteen 1845 ja omistajasuvun panimotausta on vieläkin vanhempaa. Golden Pride on alun perin joulunajan erikoisolueksi kehitelty punaruskea strong ale, jota tehdään nykyään ympäri vuoden.
Halusin siis hobittiolueni olevan vahvaa, ja 8,5 % vahvuinen Golden Pride sitä todellakin on. Se on mahtava olut, korinttikakkumaisen makea ja appelsiiniliköörin pistävä. Golden Pride on kuitenkin nautiskeluolut, ja ruokajuomana se osoittautui hieman liiankin voimakkaaksi. Jos samasta oluesta olisi astetta miedompi versio, se voisi toimia sienten kanssa, tai sitten jokin maltaisempi, vähemmän makea ja ehkä vaaleampikin keskivahva olut.
Jos taas ruokajuomana olisi miedompi vaihtoehto tai vaikkapa maito, puolikas Golden Pride saattaisi olla sen sijaan erinomainen loppuillan valinta sienipiirakan sulatteluun takkatulen loimussa.
Kontu teollistui ja olut katosi
Tolkienin trilogiaa ja siinä kuvattua Sormuksen sotaa on luettu toisen maailmansodan allegoriana, vaikka kirjailija tämän yhteyden kiistikin. Sauronin uhka saatiin kuitenkin kukistettua kuten Hitlerinkin, ja myös kirjan lopussa kuvattu pienempi paha – Konnun maaseutuidyllin tuhoaminen tuotantolaitosten tieltä – ehdittiin vielä peruuttaa. Oikeassa maailmassa asiat eivät päättyneet Tolkienin kaltaisen romantikon näkökulmasta näin hyvin.
Hänen lapsuutensa maalaismaisema Sarehole Millin ympäristössä on nykyään Birminghamin Hall Greenin esikaupunkia, ja sadat muutkin englantilaiset maalaiskylät ovat jääneet teollisuusalueiden, kerrostalokompleksien ja sienen (!) lailla leviävien omakotialueiden alle.
Huonosti oli käydä kirjan loppupuolella myös hobittien oluelle, kun Konnun diktaattoriksi noussut Lotho ennätti estää oluen tarjoilemisen keillekään muille kuin ”Johtajan miehille”. Tätä hobitit eivät kauan katselleet. Pikkudiktaattorin päästivät päiviltä hänen omat kätyrinsä, ja Frodo kumppaneineen piti huolen lopuista.
Jos allegorioita haetaan, hobittien närkästys oluen katoamisesta on kenties kaukaista sukua englantilaisten 1970-luvun alussa käynnistämälle kuluttajaliikkelle CAMRAlle, jonka tavoitteena oli pelastaa kunnollinen olut voitonhimoisten suurpanimoiden kynsistä.
Sieni-purjo-savukylkipiirakka
Täytteen tekemiseen käytin 4 keskikokoista purjon vartta, pari paketillista eli noin 400 g pieniä herkkusieniä, 100–150 g ylikypsää kylkeä (alkuperäisen reseptin mukaan pekonia tai pancettaa), kourallisen kuivattuja mustatorvisieniä, timjamia, vehnäjauhoja, kasvislientä, voita, pähkinälikööriä, suolaa ja pippuria.
Ensin paistoin pieneksi kuutioitua savukylkeä hetken omassa rasvassaan pannulla. Purjot viipaloin sillä aikaa ohuiksi kiekoiksi. Kylkikuutiot siirtyivät kulhoon odottamaan, pannulle lisättiin nokare voita ja purjot siihen kuullottumaan.
Kun purjot ovat pehmenneet, nekin saa siirtää kulhoon, jotta sienet mahtuvat pannulle. Sienet voi ensin halkaista puolikkaiksi tai neljäsosiksi, koosta riippuen. Lisätään taas nokare voita, jossa sienet ruskistetaan parissa erässä. Niiden joukkoon sopii ripotella suolaa, pippuria ja reilusti timjamia. Samaan aikaan lämmitetään puoli litraa kasvislientä (tai 5 dl vettä ja yksi liemikuutio).
Ennen kasvisliemen lisäämistä kaikki täytteen ainekset palautetaan pannuun, jossa niihin sekoitetaan nyt 2 rkl vehnäjauhoja. Tässä vaiheessa voi halutessaan lisätä lorauksen pähkinälikööriä, joka omassa versiossani siis korvaa alkuperäisessä reseptissä ollutta sherryä. Hetken hauduttelun jälkeen aletaan kaataa kasvislientä vähän kerrallaan pannuun. Tarkoitus on saada aikaan englantilaiselle piirakalle tyypillinen hyvin paksu kastike, joten kaikkea lientä ei edes välttämättä tarvita.
Joka tapauksessa täyte liemineen saa kiehua kasaan ainakin vartin. Tässä vaiheessa lisäsin myös kuivatut torvisienet. Alkuperäisessä reseptissä olleet kerman ja persiljan jätin väliin.
Jos piirakkataikinan tekee itse, siihen tarvitsee reilut 3 dl jauhoja, 100 g voita, suolaa ja munankeltuaisen. Näitä määriä voi jopa hiukan kasvattaa, koska omassa kokeilussani taikina ei ihan tahtonut riittää piirakan kanneksi. Jauhot ja kylmä voi sekoitetaan koneellisesti tai käsin nyppimällä muruiksi. Lisätään ripaus suolaa, keltuainen ja pieni tilkka jääkylmää vettä, ja kokonaisuus yhdistetään nopeasti jämäkäksi taikinaksi. Tässä vaiheessa taikinaa pitäisi vielä kohmettaa jääkaapissa puolisen tuntia.
Reilulla puolikkaalla jäähtyneestä taikinamassasta pohjustetaan piirakkavuoka. Sen päälle ladotaan sieni-purjo-savukylkitäyte. Toinen puoli kaulitaan vehnäjauhon avulla ohueksi levyksi, joka asetellaan piirakan kanneksi. Kansi voidellaan ennen uuniin laittamista kananmunalla. Paistetaan 200 asteessa 20–30 minuuttia tai kunnes pinta näyttää tältä:
Lainaukset J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -romaanista ovat WSOY:n yksiniteisestä vuoden 1987 laitoksesta sivuilta 92–93 ja suomennokset Kersti Juvan ja Eila Pennasen. Säkeet on suomentanut Panu Pekkanen.
Olutkoira 